Grand Canyon
23.4-17.5.2024
Sijainti: Kalliovuoret – Route 66 – Flagstaff.
Arizonan aavikoiden jälkeen täällä 2000 metrin korkeudessa sää oli miellyttävän kesäinen, sillä helle ei enää ollut tukalan kuuma. Lähdin Flagstaffin liepeiltä jatkamaan hiekkatietä ylös. Pyörälaukkuihin oli pakattuna muutaman päivän ruuat. Tämä tie lumihuippuisille San Francisco peaks-vuorille ja niiden yli on osa suosittua Arizona Trail-maastopyöräreittiä. Vaeltajille tehty reitti menee sen sijaan polkuja pitkin toiselta puolelta vuoria.
Mäntymetsä loppui pian ja tietä ympäröi paljas vuori, jonka metsäpalo oli parturoinut kaljuksi muutama vuosi sitten. Suuresta tuhosta ei ollut jäänyt jäljelle juuri mitään. Ainoastaan pelkää tuhkaa. Tämä vuoristo on ikivanha tulivuori ja ympärillä näkyikin suuria kraaterin muotoisia kukkuloita.
Ajelin yöksi 2550 metriin, joka oli niin korkealla kuin uskalsin mennä vuoristotaudin pelossa. Levitin telttakankaani tuhkan päälle ja asetin makuualustan suoraan siihen päälle. Vetäydyin sitten makuupussiin illalliselle katsomaan näyttävää auringonlaskua. Sydän hakkasi kovaa ohuesta ilmasta johtuen, mutta uni tuli nopeasti.
Tällainen päivä on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin hieno. Yksi ylämäki, hienot maisemat ja näyttävä auringonlasku.
Seuraavana päivänä lumiraja tuli yllättäen vastaan. Olin onneksi käytännössä jo melkein reitin huipulla 2900 metrissä. Olin metsän ympäröimänä, eikä näköaloja ollut juuri ollenkaan. Vuoren huiputkin olivat vielä lähes yhden kilometrin korkeammalla.
Lumi oli onneksi kovaa ja pyörää oli helppo työntää eteenpäin. Tie ei ollut enää ylämäkeä, mutta lumi ja jää teki tiestä viiston ja oli oltava tarkkana ettei lipsahda vuorelta. Reitti muuttui alamäeksi ja nyt matka eteni vauhdikkaasti liukumalla. Jarruttelin vauhtia kengänpohjilla ja seurasin vanhoja vapaalaskijan jättämiä jälkiä.
Lopulta pääsin taas sulalle maalle. En ollut nähnyt ketään koko vuorella 1,5 päivään. Huhtikuu oli vain aivan liian aikainen ajankohta vuorille, vaikka aavikot olivatkin jo tuskallisen kuumia.
Alempana mäntymetsissä näin useita vaeltajia polulla. Loivasti mutkainen neulaspolku oli hauskaa ja sopivan vauhdikasta ajettavaa alamäkeen. Samaan suuntaan kulkeville vaeltajille sai huudella reilusti etukäteen, etteivät säikähdä ohittaessa. Yksi heppu käytti korvakuulokkeita, eikä kuullut minua etukäteen. Hän sitten säikähti pahanpäiväisesti kun pääsin kohdalle.
Ajelin iltapäivän aikana lähelle Grand Canyonin kansallispuistoa telttailemaan yöksi.
Tosin itse kanjonista ei ollut vielä tietoakaan. Maasto oli harvametsäistä aavikkoa, eikä se ennakoinut vielä mitenkään lähellä lymyilevästä jättimäisestä rotkosta.
Uhkaavan näköisiä pilviä alkoi kerääntymään vauhdilla kesken teltan pystytyksen. Lopulta en ihan ehtinyt telttaan ennen kovia sade- ja raekuuroja. Päivästä oli tullut hyvin pitkä, lähes sadan kilometrin mittainen. Seuraava etappi tulisi taas olemaan pitkä, joten jäin lopulta pitämään tänne kokonaista lepopäivää.
Ajoitus lepopäivälle oli sopiva, sillä sade ja rakeet rummuttelivat telttakangasta pitkin päivää. Nyt koleana päivänä oli mukava pötkötellä makuupussissa nauttien musiikkia ja kuumaa teetä.
Ainut huoli oli ennen aikojaan vähenevä juomavesi. Keksin sitten ottaa sadevettä talteen, jota lorotti jatkuvasti teltan kulmista maahan. Kattila ja muki täyttyivät kovalla sateella nopeasti useaan kertaan. Ratkaisu oli täydellinen — juomavesi ei tulisi ikinä loppumaan sateella teltassa. Tämänkin veden, kuten aina, suodatan tai kiehautan. Silloin ei ole huolta vatsaongelmista.
Illalla pimeän tultua alkoi kuulumaan luonto-ohjelmista tuttuja ääniä. Vuorileijona piti ääntä varmaan 100 metrin päässä. Hetken kuluttua toinen vuorileijona vastasti toiselta puolen telttaa saman etäisyyden päästä. Pysyttelin visusti teltassa, mutta huolta ei ollut. Uskoin paperiakin ohuemman ohuen teltan suojaavan villipedoilta aivan yhtä tehokkaasti, kuin lapsena peitto suojasi möröiltä. Tällaisia hetkiä varten olen suunnitellut itsevalmistamaani telttaan "kusiluukun". Teltan takaseinästä vain vetoketju auki ja siitä on kätevä hoitaa pienet tarpeet vaikka suoraan makuupussista keskellä yötä.
Lepopäivän jälkeinen aamu valkeni kirkkaana. Tunnin ajon päästä olinkin jo saapunut pienen takaportin kautta Grand Canyonin reunalle. Paikka oli paljon vaikuttavampi kuin mitä olin etukäteen osannut odottaa.
Kanjonin mittasuhteita oli vaikea käsittää, niin iso se on. Tässä muutama lukema:
Valtava rotko on 1,6 kilometriä syvä. Leveys reunalta reunalle keskimäärin 16 kilometriä. Pituus 446 kilometriä. Näköalapaikkoja oli useita ja niitä oli helppo kiertää pyörällä. Minkäänlaista ruuhkaa täällä ei ollut.
Pitkän päivän jälkeen ajelin pois turistialueelta pääporteista ulos. Maasto oli helppoa, joten telttapaikkaa ei tarvinnut etsiä ollenkaan. Ajoin vain pyörän ulos tieltä puiden suojaan.
Pitkä turistipäivä oli vienyt veronsa. Pääsin liikkeelle aamupäivällä vasta myöhään lounaan jälkeen. Grand Canyon ei kuitenkaan ollut vielä suinkaan ohitse. Pyöräilin nyt Navajo-intiaanien reservaattiin, joiden hallussa suuri osa kanjonista on.
Pyöräreittini, Western Wildlandin suunnittelijat olivat neuvotelleet erikoisluvan täällä intiaanien maassa pyöräilyyn ja telttailuun. Pääsin sen vuoksi ajelemaan maastopoluilla, jotka kulkivat aivan kanjonin reunaa pitkin.
Intiaanien kylässä, ei suinkaan ollut mitään savua turputtelevia tiipii-telttoja vaan normaaleja asuinrakennuksia, joskin pääosin karun näköisiä asuinparakkeja. Poikkesin päivälliselle Burger Kingiin. Päivä oli jo niin pitkällä, etten enää ehtisi valoisaan aikaan ensimmäiselle sallitulle telttapaikalle. Se olisi vähintään 1,5 tunnin ajomatkan päässä, eikä enää huvittanut lähteä pimeää vasten ajelemaan.
Piiloon olisi ollut hyvin vaikea päästä telttailemaan, sillä maasto oli hyvin tasaista. Preerialla ei kasvanut tikun tikkuakaan Halusin myös noudattaa sääntöjä, sillä intiaanien yhteisö oli varsin konservatiivinen ja he ovat joskus jopa kokonaan sulkeneet ulkopuolisilta pääsyn pidemmäksi ajaksi tänne.
Kyselin hotellin tapaisesta majapaikasta, että miten pääsisin suihkuun, olihan viime kerrasta jo yli viikon verran aikaa. Hotellihuone suihkulla olisi maksanut 140 dollaria, joten se ei tullut kyseeseen. Jouduin maksamaan leirintäalueen telttapaikasta jopa 27 dollaria. Se oli silti keskimääräistä vähemmän mitä yleensä Yhdysvalloissa. Siihen ei kuitenkaan sisältynyt suihkua, saatu edes vessaa. Täällä leirintäalueet on suunniteltu asuntoautoille, eikä teltoille.
Armoton tuuli puhalsi suoraan aivan ruuhkaisen tien vieressä olevalle leirintäalueelle. Maa oli myös kivikovaa ja hyvin vaikea telttakiiloille.
Löysin sivummalta pienen nurmialueen, jossa sain tuulensuojaa isoista asuntovaunuista. Ne näyttivät olevan paikallisten vakituisia asumuksia. Autoja ajoi silloin tällöin 40 senttimetrin päästä teltasta. Se oli paikallisten parakkitalojen ohikulkuliikennettä.
Aamulla yksi vakituinen karavaaniasukas kusetti vapaana olevaa koiraa telttani reunalle, eikä viitsinyt mainita asiasta. Kuulin vain kovaa huutoa, että nyt on koiralla epäsopiva paikka kyseessä. Pakatessa onnistuin sitten sotkemaan itseni siihen. Mehevän pistävä haju seurasi teltassa seuraavina öinä, sillä minulla ei ollut pesuvettä saatavilla kuivalla aavikolla.
Ajatukset palasivat onneksi pian takaisin merkityksellisiin asioihin. Ihmettelin, että miten intiaanit ovat pystyneet selviytymään täällä tuhansia vuosia. Preeria oli niin kertakaikkisen kuivaa ja yksinkertaista.
Tien ympärillä oli kuitenkin erikoisia ja isoja savikumpareita. Ne olivat vanhoja, toisen maailmansodan aikaisia peitettyjä uraanikaivantoja. Tämä sijainti oli ollut aikanaan uraanin lähde armeijalle. Intiaaneille maksettiin uraanin kaivamisesta pientä palkkaa, joka oli kuitenkin heille tärkeä toimeentulo. Radioaktiivisen säteilyn haittavaikutuksiin ei kiinnitetty silloin huomiota, joten vielä nykyäänkin ihmiset kärsivät täällä huomattavista haittavaikutuksista.
Käännyin viivasuoralta valtatielta pikkutielle. Muutaman tunnin ajon jälkeen vastaan tuli ensimmäinen auto. Karjapaimen-intiaani perheineen pysähtyi moikkaamaan. Kerroin olevani matkalla Kanadaan. Heillä on kuulemma sukulaisia siellä. Kun ovat myös itse tulleet sieltä tänne, kauan sitten esihistoriallisina aikoina.
Saavuin hyvissä ajoin sallitulle telttapaikalle. Nämä paikat eivät näy paikanpäällä mitenkään, vaan ovat ainoastaan koordinaateilla ilmoitettuja sijainteja.
Tämä paikka oli kanjonin reunalla ja siitä aukesi hulppeat maisemat. Pystytin teltan niin lähelle reunaa kuin uskalsin — kolmen metrin päähän. Pudotus pohjalla virtaavalle Coloradon joelle oli tässä kohtaa kilometrin verran. Söin eväitä roikotellen jalkoja aution kanjonin reunalta. Seuraavana päivänä havaitsin ainoat merkit muista turisteista: alhaalla joella näkyi pieniä värikkäitä pisteitä. Ne olivat koskenlaskijoiden isoja kumiveneitä.
Ajelin seuraavaksi illaksi pois intiaanireservaatista. Ylitin joen vanhaa Navajo siltaa pitkin. Vuonna 1928 rakennettu teräskaarisilta oli 188 metriä pitkä. Se oli ollut ainoa joen ylityspaikka noin tuhannen kilometrin matkalla.
Kuumuudesta läkähtyneenä pääsin ensimmäiselle huoltoasemalle. Otin ison jääkylmän hanajuoman, kooltaan 1,8 litraa. Täydensin vettä ja sitä oli nyt yhteensä 10 litraa mukana, jo toistamiseen. Vesilähteet olivat hyvin harvassa täällä.
Tulin juttuun paikallisen huoltomiehen kanssa, joka hämmästeli pyörämatkaani. Hän ojensi minulle jääkylmän urheilujuoman kylmäkaukustaan. Hän myös vaati, että teen eväsleivän hänen lounastarvikkeistaan. Tämä oli harvinainen lahja keskellä kuumaa aavikkoa. Huoltoasemalla tuoreet ruuat olivat olleet niin kalliita, että ne jäivät ostamatta.
Parin päivän jälkeen pääsin Fredoniaan Utahin rajalle. Kävin burgerilla kylän ravintolassa, jossa oli osavaltion pisin baaritiski. Utahin puolella oli kartan perusteella hieno uimapaikka Jackson flat reservoirilla, johon päätin poikeita viimeinkin peseytymään. Upealla hiekkarannalla, helteestä huolimatta vesi oli aivan jääkylmää. Nyt oli vain pakotettava itseni kylmään veteen, olihan viime kerrasta kulunut jo kaksi viikkoa ja haju oli kamala.
Rannalla oli myös rakenteilla jokin ilmainen musiikkitapahtuma. Ennen tapahtuman alkua bändi teki soundcheckiä jammaillen tuntikausia lavalla. Paikalle oli saatu "Canyons Calling" nimiseen kiertävään musiikin tapahtumasarjaan vieraileva tähti länsirannikolta. Tuntikausien musiikki kuullosti niin hyvälle, että päätin jäädä tänne loppuillaksi tapahtumaan ja majoittua lähipusikoihin. Todella lahjakas päämuusikko oli eläkeikäinen musta mies, joka laulun lisäksi soitti sähkökitaraa ja sähköpianoa.
Keikka oli yhtä yllättävä ja mielijohteisiin perustuva kuin pieni jazz-konsertti. Artisti revitteli vanhan ajan bluesia overdrive-huuliharpun säestämänä. Halukkaat pääsivät yleisöstä laulamaan ja tämä pieni tapahtuma oli todella kova ja hauska. Täällä kotimainen perinteinen musiikki oli minulle ensi kertaa livenä nähtävää kunnon Amerikan meininkiä.
Ajelin aamulla lyhyen matkaan Kanabiin. Olo ei ollut kovin vetävä ja luultavasti olin vähän kipeä. Lepäilin lopulta 4 päivää teltassa odotellen olon kohentumista. Paikallisessa itsepalvelupesulassa oli hyvä hengailla päivisin, sillä siellä oli ilmastointi, wifi ja vessa vapaassa käytössä joka mahdollisti lavuaarisuihkun.
Olo alkoi tuntua taas energiseltä ja parin päivän jäljeen pääsin Bryce Canyonille. Kuuluisan hulppeat maisemat olivat silti aika laimeita Grand Canyonin jälkeen, joten jatkoin pian matkaa.
Kalliovuoret tällä seudulla alkoivat olemaan jo mustakarhujen elinaluetta. Harjoittelin illalla ruokien ripustamista puun oksalle, sillä teltassa ei saa pitää mitään ruokaa. Roikotus niin, ettei karhu pääse käsiksi ruokapussiin maasta, oksasta tai puun rungosta, on yksi kansallisesti hyväksytyistä menetelmistä.
Seuraavan etappina oli vuorien päällä ajamista. Lähestyessäni vuoria, näin kun perheet olivat ajaneet valtavilla asuntovaunujen yhdistelmillä alarinteille viettämään lomaa. He ajelivat tiellä kaikennäköisillä mönkijöillä, buggy-autoilla ja krossipyörillä.
Ajelin hiekkatietä vuorilla yhä ylemmäs ja renkaanjälkiä ei enää näkynyt. Maa alkoi vähitellen peittymään lumesta ja 3000 metrissä eteläinen vuorenrinne oli täysin lumen peitossa. Hanki oli kohtalaisen kantavaa, mutta siinä ei ihan kuitenkaan pystynyt ajamaan pyörällä.
Jatkoin matkaa työntämällä. Ohuessa ilmassa tie oli niin jyrkkä ja raskas edettävä, että jaksoin työntää pyörää enää 50 metriä kerrallaan. Lopulta kuitenkin saavutin vuoristotien korkeimman kohdan 3200 metrissä. Sitten tie oli tasaista vuoren päällä, tosin syvällä lumen alla.
Päivä alkoi olla jo pitkällä. Korkeanpaikan tauti puristi hieman päätä ja pehmeällä lumella kävely hiersi vähitellen märkiä jalkapohjia. Tutkin karttaa ja tulin siihen tulokseen, että lunta olisi vielä vähintään 30 kilometrin matkalla. Käännyin lopulta viime hetkellä takaisin ja parin tunnin työntämisen jälkeen pääsin laskeutumaan alle 3000 metriin yöksi. Sulatin lunta juomavedeksi ja nukuin sikeästi, todella uupuneena raskaasta päivästä. Yli 250 kilometrin mittainen jännittävä vuoriajelu oli nyt vaihdettava tylsään asfalttiin. Toukokuun puolivälissä sesonki oli vielä aivan liian aikainen Kalliovuorille. Jos olisin siirtänyt tänne tuloa myöhemmäksi, en olisi ehtinyt takaisin Etelä-Amerikkaan ennen sadekautta.
Nyt leveät maastorenkaat rullasivat hitaasti sileällä asfaltilla. Väsymyksestä ja pienestä vastatuulesta huolimatta matka oli kuitenkin joutuisaa. Etenin päivän aikana 114 kilometriä. Tien sivusta löytyi järven rannalta iso ja hiljainen levähdyspaikka.
Taisin nukkua 12 tuntia ja heräsin lähemmäs yhdeksältä, kun aurinko alkoi lämmittää telttaa. Jäin vielä mietiskelemään äskeistä vuoriseikkailua. Ajatukset olivat kahtiajakoisia: Koin ikimuistoisia hetkiä, sillä 3200 metriä oli korkein paikka missä olin ikinä käynyt. Retki lipsahti kuitenkin pahasti vähintään 2-tyypin hauskanpidoksi. Siis sellaiseksi, että retken aikana ei ole kivaa, mutta jälkikäteen on.
Halusin nyt väsyneenä pitää oikein hitaan aamun ja palautua vielä retkestä.
Valitsin sopivan soittolistan musiikkia ja jäin fiilistelemään kaikessa rauhassa vuoriseikkailua makoillen makuualustalla.
Sitten tapahtui jotain yllättävää —uupumuksesta masentunut ja väsynyt mieli teki täyden yllätyksen. Musiikki resonoi aivojen välittäjäaineiden kanssa niin, että nousin suoraan yhdennäkselle pilvelle. Se sai reissun tuntumaan palkitsevalta. Aika kului kuin siivillä porealtaassa, enkä kykenyt liikuttamaan sormen päätäkään kahteen tuntiin.
Lopulta lounaan jälkeen pakkasin kamppeet ja olin valmis jatkamaan matkaa.
Nyt reitti kulki hiljaisella päätiellä pikkukaupunkien läpi. Niistä sai tuoretta ruokaa useamman kerran päivässä. Otin viimeisestä ravintolasta isoimman pirtelön. Tämän shokkipirtelön voimalla poljin muutaman tunnin aikana itseni ylös takaisin vuorille. Täällä vuoren harjaa pitkin kulkeva "Skyline drive" tie oli vielä täysin lumen peitossa. Pystyin silti jatkamaan mielenkiintoiselle kiertoreitille suoraan vuoren yli asfalttitietä, joka oli täysin sula.
Kansallismetsästä huolimatta täällä Manti La Sal-kansallismetsässä oli valtava hiilikaivos. Scofieldin pienessä kaivoskylässä oli muistomerkki vuoden 1900 kaivosonnettomuudesta, joka on maailman isoimpia kaivostuhoja nykypäiväänkin mennessä. Siellä oli ollut myös paljon suomalaisia. Rekka ja hiilijunaliikenteen lisäksi en nähnyt ainuttakaan ihmistä täällä sunnuntai iltana, joten en päässyt kysymään asuuko täällä vielä nykyisin Suomesta lähtöisin olevia ihmisiä.
Löysin kartoista sopivan oikoreitin takaisin Western Wildlands-reitille. Tai ainakin luulin löytäneeni. Tunnin ajon jälkeen kohtasin valtavan portin, jossa oli kyltti, että tälle yksityiselle haja-asutusalueelle ei ole sallittua tulla, kuin asukkailla. Jonkinlainen kommuuni oli näköjään päättänyt sulkea koko tien. En jaksanut polkea tuntia takaisin, joten työnsin pyörän pusikkoista mäkeä pitkin portin ohi. Tiellä muutama vastaantuleva autoilija tervehti iloisesti.
Tien toisesta suljetusta päästä oli hieman työlästä päästä pois, sillä se oli aidattu ja portti lukossa. Hetken kuluttua myös uudella tiellä tuli vastaan portti. Piikilanka-aita oli vieressä auki, joten siitä oli kätevä päästä menemään. Tämä oli täysin autio hiekkatie. Muutaman kilometrin jälkeen oli taas portti. Heilautin itseni pyörän kanssa ylitse ja huomasin toisella puolella porttia olevan isot kieltomerkit. Alue oli jonkinlainen yksityinen vuokrattava metsästysalue. Kyltissä luvattiin valtava palkkio ilmiantajalle, jos joku tuhoja tekevä henkilö saadaan tältä alueelta kiinni. Ei ollut kiva miettiä mahdollisia seuraamuksia. Harmittavaa, että käyttämäni kartat, mukaan lukien Google Maps eivät osanneet lainkaan kertoa tällaisista esteistä.
Pääsin pian takaisin Western Wildlands-reitille. Oikoreitin ansiosta säästin huomattavan määrän ruuhkaisella maantiellä ajoa raskaan liikenteen seassa.
Pikkutien sivusta löytyi vuoriniityltä mukava telttapaikka. Söin teltassa illallista ja katselin vuorten väliin laskevaa aurinkoa.
