Punaisen polttavaa aavikkoa

10.-23.4.2024

Chilestä lähtenyt lentokone laskeutui Phoenixiin, Arizonan osavaltioon. Oli mukava päästä pitkästä aikaa länsimaiseen korkean elintason maahan, ihan kuin suomessakin. Kaikki oli silti hyvin eri tavalla ja se aiheutti kulttuurishokin. Ihmiset näyttivät hollywoodin filmitähdiltä ja käyttäytyivät yhtä eloisasti.

Ihan kuin täällä ihmisiltä puuttuisi jokin suodatin aivoissa, kun he puhuivat ääneen hyvin avoimesti mitä ajattelivat. Kohtamaani ihmiset olivat kuitenkin hyvin kohteliaita ja iloisia lähes aina. Mikään kulttuurissa ei kuitenkaan ollut uutta, sillä olen koko elämäni elänyt tätä elokuvien ja internetin kautta. Se olikin shokki, että ihmiset oikeasti ovat ihan samanlaisia tosielämässä.

Pyöräilin lentokentältä rauhallisia katuja pitkin airbnb-asuntoon Tempe cityyn. Se on osa Phoenixin metropolialuetta, jonka asukasluku on 4,8 miljoonaa. Kaupunki oli kuitenkin pääosin rauhallisia omakoti- ja rivitalokortteleita.

Kaduilla ajeli robottitakseja ja seurasin, kuinka ihmiset nousivat kyytiin sähköautojen takapenkille, joissa ei ollut kuljettajaa.

Käytin itse busseja. Sain pian huomata, että täällä bussit ovat pääasiassa vähempiosaisten tapa liikkua. Keskivertokansalaiset eivät busseihin astuneet. Koko maa on rakennettu yksityisautoilun varaan.

Patagonian pyöräilystä uupuneena otin täällä pari päivää lepoa ja ihmettelin suuren maailman menoa. Pyöräilin sitten seuraavaan majapaikkaan viereiseen Scottsdalen kaupunginosaan. 30 kilometrin matkalla oli ainoastaan omakotitaloja. Jokainen halusi asua kaupungissa omakotitalossa.

Saavuin Warmshowerin kautta varattuun yöpaikkaan. Warmshower on eräänlainen sohvasurffaus vertaispalvelu, joka on tarkoitettu vain pyöräilijöille, eikä raha vaihda siinä omistajaa. Tämä on mainio tapa päästä sisälle koteihin näkemään ja kuulemaan miten paikallinen elämä sujuu.

Lähestyessäni osoitetta isäntä oli jo kadulla vastassa toivottamassa minua tervetulleeksi. Sisälle päästyäni tutustuin koko nelihenkiseen perheeseen. He olivat jo kauan sitten innostuneet pyörämatkailusta ja tehneet useita muutaman viikon pyöräreissuja ympäri maailmaa. He olivat hyvin kiinnostuneita minun matkastani ja oli erittäin kiva jakaa kokemuksia molemmin puolin samanhenkisten ihmisten kanssa.

Illalliseksi emäntä valmisti BBQ-maustettua grillikanaa. Sain valita oman kaljan valtavasta valikoimasta, jolle oli omistettu oma jääkaappi. Tästä ruoka- ja juomayhdistelmästä tuli vahvasti mieleen juhannus.

Alakoulu ikäiset pojat olivat matkailun sijaan enemmänkin innostuneita jalkapallosta. Vuorotellen he pelasivat takapihalla jalkapalloa ja sitten siirtyivät sisälle pelaamaan pelikonsolilla jalkapalloa, aina yhä uudestaan.

Etelä-Amerikassa pyöräilyn jälkeen olin myös hyvin iloinen, että pääsin englantia puhuvaan maahan. Amerikkalaisten kanssa kommunikointi oli osoittautui kuitenkin yllättävän hankalaksi. Ymmärsin paikallisten puhetta hyvin, mutta oma puheeni takkusi, kun he eivät ymmärtäneet lainkaan joitain sanojani, jos niitä ei lausunut tismalleen oikein. Kielimuuri oli aluksi yllättävän suuri, mutta se madaltui vähitellen.

Joitain yksittäisi sanoja en onnistunut ikinä lausumaan niin tarkasti oikein, että Amerikkalaiset olisivat ne heti ymmärtäneet. Mm. Volcano - Tulivuori ja Bearspray - Karhuspray. Ei-natiivikielisten kanssa on sen sijaan ollut äärimmäisen harvoin tilanteita, joissa keskustelu keskeytyisi, kun lausuminen on vähän sinnepäin. Sanat kyllä ymmärtää silti.

Amerikkalaiset kodit, joissa nyt pääsin oleskelemaan, olivat hyvin ylellisiä ja viihtyisiä Patagonian yksinkertaisten ja rähjäisten talojen jälkeen. Täällä kodit muistuttivat paljon Suomalaisia koteja, mutta kaikki on vielä enemmän luksusta. Asumisen standardit ovat hyvin korkealla.

Kaikki on täällä myös isompaa. Talot ovat valtavia, maitopurkit 3,8 litran kokoisia, kahvi 1,2 kilon pakkauksissa. Jääkaapitkin olivat vähintään tuplakokoisia Suomen jääkaappeihin verrattuna.

Kaikki ostokset olivat täällä hyvin kalliita ja rahaa kului todella paljon pelkästään ruokaostoksiin. Siitä olin kuitenkin iloinen, että rahalle sai vastinetta. Patagonia oli yllättävän kallis turisteille ja siellä oli välillä tunne, että maksaa joko puoliksi tyhjästä, tai rahalla ei edes saanut jotain mitä tarvitsi. Majapaikat suhteessa niiden huonoon laatuun olivat järjettömän hintaisia.

Täällä Amerikassa tosin on niin kallista, ettei majapaikkoihin ole minulla juurikaan varaa. Paljon on siis telttailua tiedossa, mutta se onkin kivaa.

Aamulla aloitin matkan pyöräreiteille. Phoenix on rakennettu aavikolle, joten minun näkökulmastani eksoottiseen luontoon pääsi heti, kun pyöräilin ulos kaupungista. Nyt ensimmäisenä päivänä pyöräilin Sonoran aavikolle. Kapeat ja mutkaiset hyvin rullaavat polut olivat hauskaa ajettavaa kaktusten ja pensaikkojen välissä. Paikka muistutti hyvin selkeästi piirrettyjä tv-ohjelmia. Täällä on vain hiekkaa, ikonisen näköisiä isoja kaktuksia ja pusikoita. Yksinkertaista.

Yhtäkkiä tein äkkijarrutuksen. Valtava kalkkarokäärme oli ylittämässsä polkua. Se pysähtyi hetkeksi keskelle polkua tarkkailemaan minua ja jatkoi sitten matkaansa.

Lämpötila oli paahtava, yli 30 astetta. Nyt oli vasta huhtikuu, mutta lämpötilat olivat silti jo tuskallisia. Keskikesällä tänne ei enää ole tulemista, sillä lämpötilat kohoavat jopa vaarallisiin lukemiin.

Saavuin parin tunnin päästä aavikon toiselle laidalle. Nyt maisemaan tuli lisäksi korkeita hiekkakivi kallioita. Pyöräilin yöksi osavaltion ilmaiselle leirintäalueelle. Nyt oli viikonloppu ja metsäinen paikka joen rannassa oli saanut muutaman muunkin seurueen paikalle. Yritin epätoivoisesti nukahtaa kun vieressä ammuskeltiin revolvereilla vastarannan kalliota.

Heräsin myöhään aamulla ja grillauksen tuoksu kantautui nenään. Naapurit olivat jo valmistamassa grilliruokaa ja osa kalastamassa pienillä kumiveneillä. Ääntä heistä lähti hyvin paljon. Kalaa ei tullut, mutta ainakin oli hauskaa.

Reittisuunnitelma

Nyt täällä Yhdysvalloissa ollessa, tarkoituksenani oli ajaa pääosin Western Wildlands-maastopyöräreittiä pitkin Kanadaan asti. Reitti kulkee Kalliovuoria pitkin, koko maan halki. Tämä Yhdysvaltojen keskilänsi on villin lännen seutua niin historian kuin elokuvienkin puolesta.

Valitsemani Western Wildlands on vaihtoehtoinen reitti maailman kuuluisimmalle maastopyöräreitille nimeltään Great Divide Mountain Bike Route. Nämä kaksi reittiä kulkevat kohtalaisen lähellä toisiaan koko maan halki. Valitsin tämän paljon vähemmän tunnetumman reitin, koska se kulkee syrjäisemmillä alueilla ja maisemia on kehuttu paremmaksi. Tämä reitti on myös haastavampi, koska se on teknisempi ajettava huonokuntoisilla teillä ja tieurilla. Nousumetrejä on myös paljon enemmän. Kaupunkeja ja kyliä on myös harvemmassa ja reitti vaatii siksi enemmän suunnittelua ruokien ja juomaveden suhteen. Kaikkien näiden ominaisuuksien vuoksi tämä reitti vain vaikutti enemmän jännittävältä ja ikimuistoiselta valinnalta.

Tälle ultrapitkälle reitille päästäkseni yhdistin aluksi kaksi erillistä bikepacking.com reittiä. Ensimmäisen reitin pohjoisimmassa pisteessä telttailin kylän laidalla. Illalla sakaalit ulvoivat mahtavasti päivän päätteeksi. Ääni oli niin kova, että lauma oli varmasti hyvin suuri.

Toiselle reitille pääseminen ei ollutkaan niin suoraviivaista kuin olin kuvitellut. Yritin päästä maantieltä kahdelle eri hiekkatielle, mutta lukitut portit, uhkailevat kieltokyltit ja tylyt ihmiset pakottivat kääntymään takaisin. Ihmiset puolustivat täällä maataan kuin valtiot maaperäänsä.

Ajelin sitten asfalttitien kiertoreittiä toiselle pyöräreitille.

Pääsin nyt kuuluisalle Arizona trailille. Polku nousi hyvin jyrkkää rinnettä ylös Mingus-vuorelle 2300 metriin ja välillä sai työntää pyörää. Ylhäällä oli vielä paikoitellen lunta talven jäljiltä, mutta lämpötila oli hyvin kesäinen ja miellyttävä.

Pystytin teltan vuoren huipulle havumetsään. Huippu oli loiva kuin tunturi. Oli jännittävää yöpyä täällä, koska en ollut ikinä yöpynyt näin korkealla. Illalla tunsin kuinka päätä puristi hieman, kuin korkean paikan oireena raskaan pyöräilyn jälkeen. Se meni kuitenkin pian ohi.

Aamulla laskettelin vuoren toiselle puolelle Cottonwoodiin, pienehköön kaupunkiin. Polku oli hyvin kapea jyrkässä vuoren pohjoisrinteessä ja osittain lumen peitossa. Siinä ei ollut kauheasti vauhdin hurmaa, kun sai olla tarkkana, ettei ajaudu äkkijyrkkään pudotukseen.

Kaupungissa nautin lounaaksi tämän maan perinneruokaa, hampurilaisaterian. Siitä sai pulittaa reilut 30 dollaria laatupaikassa, mutta kerranhan vain täällä käydään lomalla niin kuuluu sitä välillä nauttia.

Tavoiteltu matkabudjettini 15€ vuorokaudessa ruokaan ja yöpymiseen oli aivan mahdotonta täällä. Se tulee vähintäänkin tuplaantumaan, mutta tasoittuu toivottavasti myöhemmin halpamaissa.

Kuolleen hevosen maatila

Polkaisin kylläisenä ulos kaupungista ja reitti suuntasi välittömästi kansallispuistoihin. 3 dollarilla pääsi sisään Dead Horse Ranchiin eli kuolleen hevosen maatilan kansallispuistoon.

Kauan sitten, eräs perhe oli tullut kaupunkiin aikeissa ostaa maatila. He vierailivat muutamalla myynnissä olevalla tilalla. Yhden maatilan edessä, tiellä oli maannut kuollut hevonen. Maatiloilla vierailuiden jälkeen vanhemmat miettivät, että minkä tilan he ostaisivat. He kysyivät myös lapsilta: Mistä paikasta piditte eniten? “Se, jossa oli kuollut hevonen”. Niin he ostivat sen ja maatila sai nimensä lapsilta. Nimi säilytettiin, kun alueesta tuli myöhemmin kansallispuisto.

Maasto tällä seudulla oli kallioista ja mäkistä hiekka-aavikkoa. Veden ja tuulen kovertamat minikanjonit olivat näyttäviä. Hiekka muuttui nyt tiilenpunaiseksi. Täällä oli vielä kuumempaa. Tuntui, että tumman punainen hiekka imi enemmän auringon lämpösäteilyä.

Oli järkevää lähteä päivittäin aikaisin liikkeelle ja pitää siestaa päivän kuumimpina tunteina, jos varjopaikkoja sattui löytymään. Auringon laskiessa kuudelta oli taas siedettävämpää.

Join päivittäin niin paljon vettä kuin vatsa imi. Sekoitin veteen suolaa ja nautin suolaa myös raakana suoraan purkista. Onneksi kaikki päivät eivät olleet yhtä kuumia ja sain hieman palautua edellispäivän helteistä.

Tuntui hassulta juoda heti aamusta lähtien mahdollisimman paljon, vaikka olikin hieman viileää. Myöhemmin päivällä hikoilu auringon paahteessa pyöräillessä oli vain niin tolkutonta, ettei vatsan kapasiteetti pysynyt perässä. Useina päivinä edes 5 litraa nestettä ei ollut tarpeeksi ja nestevajeesta kestikin sitten toipua pitkälle seuraavaan päivään.

Annostelussa menetetyn nesteen ja suolan korvaamiseen luotin pelkästään hihatuntumaani, jonka olin kehittänyt pitkän kestävyysurheilu-uran aikana. Siitä on ollut jo paljon hyötyä matkallani moniin eri asioihin liittyen.

Seuraava kohde oli Red Rocks-kansallispuisto, Sedonan liepeillä. Ihan kaikki oli nyt nimensä mukaisesti punaista. Hiekkakivestä muodostuneet kalliot olivat todella hauskaa ajettavaa maastopyörällä.

Karhea kiven pinta oli kuin hiekkapaperia ja sillä oli todella hyvä pito renkaissa. Polut olivat kuitenkin kohtalaisen teknisiä ja pyörää sai jatkuvasti työntää pikkuisten, enintään muutaman metrin korkuisten mäkien yli. Mäet olivat jyrkkiä ja töyssyisiä. Niitä oli usein mahdollista ajaa ainoastaan alamäkeen ja ylämäet olivat tekemätön paikka jäykälle ja painavalle maastopyörälleni.

Kahtena päivänä saavutin vain reilun 30 km päivämatkan, joka oli hieman turhauttavaa. Veikeillä punakivillä ajaminen oli ollut kuitenkin todella hauskaa, joten matkamittaria ei kannattanut täällä tuijottaa.

Saavuttuani parin päivän päästä Sedonaan polun toiseen päähän parkkipaikalle, asuntoautolla liikkeellä olleet pyöräilijät kysyivät heti, että tarvitsenko jotain: vettä, kaljaa, ruokaa? Ihmiset ovat täällä hyvin ystävällisiä.

Sedonan kalliot olivat hyvin mielenkiintoisia ja kummallisia. Hiekkakivi oli muodostunut Michelin-ukon pehmeän näköisiksi renkaiksi ja niitä oli sadoittain päällekkäin. Pylpyrärenkaista muodostuneet vuoret kohosivat satojen metrien korkeuksiin. Näitä vuoria oli joka puolella. Näiden luonnonihmeiden vuoksi tämä paikka on julistettu yhdeksi maailman hengellisistä energiapisteistä. Suosittu paikka myös häille. Näin yhden päivän aikana jopa kolmet häät.

Ajelin illaksi pois kaupungista etsimään telttapaikkaa. Kaupunkeihin jääminen ei ole vaihtoehto lompakolleni, sillä halvimpana vaihtoehtona leirintäalueidenkin telttapaikat maksavat lähes 50 dollaria. Täällä ei oikeastaan edes telttailla, vaan leirintäalueet on tehty asuntoautoille. Tähän mennessä olen nähnyt paljon turistien valtavia yhdistelmä-ajoneuvoja. Tyypillisesti jättimäisen lava-auton perässä vedetään pitkää asuntovaunua. Sen perässä hinataan vielä pientä maastoautoa, päiväretkiä varten.

Pääsin nyt kaupungista poistuessani vihdoin liittymään Western Wildlands reitilleni. Todella kuoppainen ja kivinen hiekkatie nousi mutkitellen ylös kohti vuorensolaa. Ilta alkoi jo hämärtää vauhdilla ja telttapaikka oli löydettävä nopeasti. Huomasin juuri ennen pimeää, että ajotieltä haarautui syrjäinen vaelluspolku. Polulla oli kyltti, että se on otettu pois käytöstä, koska reitti on tällä hetkellä läpipääsemätön ja huoltamaton. Polun alkupää oli kuitenkin erinomainen, joten työnsin pyörää hetken sitä pitkin, kunnes löysin tasaisen kohdan, joka oli piilossa tieltä. Asetuin suoraan polulle nukkumaan taivasalle Cowboy-tyyliin ilman telttaa. Mahtavia vuorimaisemia ja kirkasta tähtitaivasta oli näin mukava katsella ja säästin vaivaa teltan pystytykseltä ja pakkamiselta.

Auringonlaskut täällä Arizonassa ovat todella kauniita. Samoin auringonnousut. Taivaan pastellinväriset, vaaleanpunaiset ja siniset värit on jopa kuvitettu autojen rekisterikilpiin.

Ajelin aamulla mukavaa vuoristotietä pitkin kohti Flagstaffia. Olin nyt noussut Phoenixista lähdön jälkeen 2000 metriin merenpinnan yläpuolelle. Täällä lämpötilat olivat paljon viileämpiä ja miellyttävämpiä. Helle ei kivunnut enää sietämättömän kuumaksi.

Saavutin kaupungin hyvissä ajoin, joten nyt oli hyvää aikaa etsiä telttapaikkaa ja viettää hetki rentouttavaa aikaa iltapäivällä ennen nukkumista. Itseasiassa luonnossa telttailu on usein todella päätä vaivaavaa puuhaa täällä Yhdysvalloissa. Se on sallittua, mutta hyvin monimutkaista riippuen siitä missä olet.

Täällä Arizonassa on mm. osavaltion maata, valtion maata, yksityismaata, kansallismetsää ja kansallispuistoja. Näitä alueita ei mitenkään erota paikanpäällä vaan monista eri kartoista on tutkittava jokaisen maapläntin omistaja ja säännöt telttailuun.

Päädyin tällä kertaa telttailemaan osavaltion maalle, joka on täällä sallittua. Minulle selvisi vasta myöhemmin, että olisi pitänyt maksaa vuosimaksu telttailusta Arizonan omistamalla maalla. Edes pyöräreittini uuvuttavan pitkä 80-sivuinen käyttöohje ei onnistunut mainitsemaan siitä.

Homma on välillä sen verran hankalaa, että usein turvaudun “stealth campingiin” eli karkeasti suomennettuna salaa- tai piilossa telttailuun. Suomessa tämä on täysin tarpeetonta, mutta voi olla silti jännittävää.

Koen tällaisen yöpymisen onnistuneeksi, jos kukaan ei huomaa sitä etu- tai jälkikäteen, eikä luontoon jää mitään jälkiä. Tien päällä oleva pyöräilijä vain katoaa illalla ja ilmestyy aamulla takaisin tielle. Tähän kun yhdistetään vielä eeppinen luonto teltan ovelta katsottuna, kuten hieno auringonlasku, vuoret, vesiputous tms. niin kyseessä on hyvin hieno kokemus. Onneksi useimmiten reittikartassa on merkittynä valmiit telttapaikat, joten harvemmin tarvitsee päätä vaivata jokaisen eri osavaltion maaplänttien sääntöjen tutkimiseen.

Ajelin aamulla kaupungin liepeiltä keskustaan Flagstaffiin. Kaupunki on kuuluisa paikka urheilijoiden korkeanpaikan harjoitteluun ja näinkin norjalaisia juoksijoita lenkillä. Tajusin myös täällä, että kaupungin halki kulkee maan legendaarisin tie Route 66. Nyt tuli tilaisuus ajella sitä tietä jonkin matkaa.

Kävin harjoittamassa ruokaturismia Diablo Burgerissa, joka on kaupungin kuuluisin hampurilaispaikka. Näissä perinneruuan paikoissa näkee ihmisiä vauvasta vaariin.

Tein muutaman päivän ruokaostokset ja ajelin sitten illaksi pois kaupungista vuorille etsimään telttapaikkaa. Löytämäni paikka syrjäisessä kangasmetsässä oli varsin mukava, joten vietin täällä kokonaisen lepopäivän sopeutuen samalla korkeaan ilmanalaan. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle.

Flagstaffista näkee kauniit lumihuippuiset vuoret nimeltään San Fransisco peaks, joiden juurella kaupunki myös sijaitsee. Nyt lähdin polkemaan rinnettä ylös kohti näitä vuoria. Seikkailua ei tarvinnut enää etsiä, se oli löytänyt minut.