Tuulisia taipaleita
Tierra Del Fuego — Eteläinen saari Etelä-Amerikassa, joka kuuluu Argentiinalle ja Chilelle. Se on kohtauspiste kahdelle merelle, Atlantille ja Tyynelle valtamerelle.
Lähdin malttamattomana matkaan heti kun olin saanut haalittua kaikki tarvittavat ostokset: ruuat, keitinpolttoaine ja kartta . Pyöräilemään tänne oli tultu ja pitkään odotettu seikkailu pääsi viimeinkin alkamaan!
Kaupungissa sijaitseva legendaarinen END OF THE WORLD-kyltti hohti kultaisen kirkkaana. Siinä oli mahtava ottaa lähtökuva seikkailulle. Tunsin itseni hyvin tietäväiseksi siitä, että en tiedä lainkaan mitä olisi vielä edessä.
Tieto tulevista kokemuksista ammotti tyhjyyttään.
Ajoin lähimmälle hiekkarannalle ja kastoin täällä pyörän renkaat symbolisena lähtömerkkinä mereen. Toivoin samalla, että pyörä kantaisi minut vielä pohjoiselle Jäämerelle Panamerikan matkalla.
Ushuaiasta poistumisen jälkeen hiekkatie johdatteli hienoille poluille pitkin merenrantaa. Ne olivatkin suosittuja retkipolkuja, joten rauhallista telttapaikkaa ei täältä löytynyt kahdelle ekalle yölle vaan lähellä ramppasi muita kulkijoita. Polut kuitenkin lopulta hiljenivät yöksi ja pitkät yöunet onnistuivat erinomaisesti lehmien leikkaamilla kukkaniityillä.
Reitti vaihtui lopulta tekniseen polkuun jossa oli tarpeeksi tekemistä yhdelle päivälle. Pyörää sai työntää lyhyiden, mutta äärimmäisten jyrkkien mäkien yli ja nostaa polulle kaatuneiden puiden yli. Lisäksi purojen ylityksiä oli paljon, joissa sai välillä kahlata polvien yli ulottuvassa kovassa virrassa. Lämpötila oli päivisin noin 10-15 asteen välillä mikä oli oikein sopiva pyörän kanssa rehkimiseen.
Seuraavaksi tämä reitti, jonka olin ladannut valmiina bikepacking.comista, kulki armeijan harjoitusalueen läpi. Se oli kuulemma hyvin harvoin käytössä, mutta siitä huolimatta oli pieni jännitys kulkea täällä.
En nähnyt vuorokauden aikana muita ihmisiä. Reitti kulki pitkin merenrantaa myötätuulessa, joka oli paikoitellen jopa repivän kova. Jos tuulitakin vetoketju ei ollut täysin kiinni niin takki ei meinannut pysyä päällä. Merenrannan valtavilla heinäniityillä, jota jatkuva tuuli piti lyhyenä ja harvana, oli melkeinpä ihan sama, että missä sitä ajoi tuulen työntämänä eteenpäin.
Puut olivat kasvaneet tuulen suunnan mukaan hassun mallisiksi.
Polku vaihtui hiekkatieksi ja lähti nousemaan mäkeä ylös kohti saaren keskiosia. Täällä oli jonkin verran autoliikennettä ja useimmat jopa tervehtivät. Ihmettelin aluksi tapaa, jossa ohittava auto tööttää kevyesti ihan selän takana ja säikäyttää kun ajatuksissaan pyöräilee. Opin myöhemmin, että tööttäys on täällä kohtelias tapa tervehtiä muita tiellä liikkujia.
Korkean metsän seasta avautui yhtäkkiä maisema lumihuippuisille vuorille, joita jäin hetkeksi ihastelemaan näköalapaikalle. Pystytin teltan muutaman kilometrin päähän, josta oli upeat näköalat samoille vuorille. Kävin täyttämässä vesipullot joesta 50 m päästä teltasta. Takaisin tullessani törmäsin villihevosperheeseen. Olimme molemmat yhtä yllättyneitä toisistamme. Samalla löytyi syy sille, miksi niityn heinä oli niin matalaa telttapaikallani; se oli näiden hevosten suosikkipaikka.
Hevosperheen isoin uros oli erityisen pettynyt telttapaikkaani. Se tuijotti minua, hirnui ja silloin tällöin katkoi oksia kavioillaan pitäen meteliä. Mietin, että pitäisikö minun siirtyä, mutta vartin päästä he lähtivät pois.
Heräsin yhtäkkiä klo 01 yöllä hevosen hirnumiseen. Ulkona oli pilkkopimeää ja hevosen laukkaamisen ääntä kuului eri puolilta telttaa muutamien kymmenien metrin etäisyydeltä. Kuuntelin tätä jännittyneenä puolen tunnin ajan, kunnes äänet loittonivat ja hevonen lähti pois. En ollut ihan varma olinko ollut liian tunkeileva näiden villieläinten reviirillä ja miten vaarallisia nämä hevoset voisivat olla. Aamulla hevosia tuli niitylle teltan eteen
Reitti nousi matalan, mutta saaren korkeimman vuoristosolan yli noin 400 metrissä ja laskettelin sen jälkeen asfalttitietä vartin verran alamäkeen. Seuraavaksi oli paljon pieniä hiekkateitä, purojen kahlauksia ja paljon lisää villihevosia. Osa hevosista ei vaikuttanut pelkäävän minua vaan olivat jopa kiinnostuneita ja tulivat lähemmäs. Yhdessä kohtaa iso lauma oli keskellä tietä, eikä antanut minun kulkea siitä. Minun piti kiertää tie mutaista merenrantaa pitkin liaten kengät samalla.
Vesi oli vähissä ja myös ruoka oli loppunut hetki sitten.
Kuumana päivänä haaveilin nälkäisenä pysähtyväni ensimmäiseen ravintolaan lähestyessäni Tolhuinin kaupunkia. Sain pikkuravintolasta pitsan ja litran appelsiinilimun, joka teki olon taas mukavaksi.
Olin suihkun tarpeessa ja olin katsonut reittiohjeesta, että Tolhuinissa pitäisi olla ilmainen majapaikka pyöräilijöille paikallisen leipomon takahuoneessa. Saavuin leipomoon, joka oli pikku kaupunkiin nähden valtavan kokoinen ja siellä oli kova hulina.
Olin hyvin epävarma, että voiko tämä todella olla oikea paikka. Espanjankielen taitoni on myös hyvin heikko, joten olin kääntänyt paperille valmiiksi sen miten esittelisin itseni ja pyytäisin hienovaraisesti yösijaa. Otin vuoronumeron ja pääsin hetken jonottamisen jälkeen tiskille.
Majapaikka järjestyi heti ongelmitta ja yksi työntekijä tuli esittelemään minulle paikat varaston perältä. Varasto pursui kymmeniä trukkilavallisia jauhoja, juomia ja servettejä. Varaston nurkassa oli kolme sänkyä joista yksi oli jo varattu. Kohtasin nyt matkallani ensimmäistä kertaa toisen pyöräilijän.
Japanilainen 35-vuotias pyöräilijä Hideaki oli matkannut jo kolme vuotta maailmalla. Hän oli matkalla päinvastaiseen suuntaan kuin minä ja näytti puhelimestaan valokuvia reitin varrelta, joita tulisin näkemään matkalla pohjoiselle Jäämerelle. Kaikki kuvat olivat täydellisiä ja suoraan kuin luontolehdistä. Kehuin kuvien laatua ja hän näytti järjestelmäkameraansa.
Valmistelin seuraavana päivänä lähtöä ja nautin leipomon antimista pariinkin eri kertaan. Japanilainen antoi useita vinkkejä pyörämatkailuun ja kertoi, että tämä majapaikka on Casa de Ciclista ja niitä on useampiakin Etelä-Amerikassa. Ne tarjoavat ilmaista majoitusta pyöräilijöille.
Ajelin seuraavana päivänä läheisen vuoren juureen ja kävin tekemässä päiväretken 800 m huipulle. Vuoren yläosa muistutti aivan Suomen avotuntureita ja siellä oli kotoisaa kävellä. Tarkemmin katsottuna kaikki kasvit ja elävät otukset olivat kuitenkin erilaisia.
Palasin retken jälkeen vielä kaupunkiin tekemään tulevan viikon ruokaostokset ja jatkoin matkaa. Tässä kohtaa reittiä villihevoset vaihtuivat Guanakoiksi. Ne ovat laamaa muistuttavia kamelin sukuisia eläimiä. Niistä oli vaikea saada hyviä kuvia, sillä ne ovat hyvin säikkyjä ja lähtevät juoksemaan jo kaukaa pakoon.
Saavuin hienolle järvelle ja valtavan pitkältä rannalta löytyi tilaa rauhalliselle telttapaikalle. Päätin pitää täällä reissun ensimmäisen lepopäivän katsellen järven yli vuorimaisemia. Puhelinverkkoa ei ollut joten turhaan kännykän näpräilyyn ei kulunut paljonkaan aikaa.
Huoltotoimenpiteitä kuitenkin oli tehtävänä varusteille ja pyörälle. Niihin menikin puolisen päivää. Olin valmistanut kaikki pyörälaukkuni itse. Niissä oli ilmennyt ongelmia ja ne vaativat pieniä muutoksia, jotta sain kaikki taas toimimaaan.
Tässä kohtaa minun piti myös poiketa alkuperäisestä reitistä, sillä reitillä oleva raja-asema Chileen oli suljettu rikkinäisen sillan vuoksi. Sen korjaamisella ei vaikuttanut olevan kovinkaan kiire, kun sulku oli kestänyt jo useita kuukausia.
Ajoin Rio Grandeen ja tein kaupunkiin ainoastaan lyhyen pysähdyksen ruokakaupalle. Tällä kertaa ostin reilusti enemmän ruokaa ja pyörä pursui ruokaa.
Vastatuuli oli nyt hirveä ja etenin 9 km/h vauhdilla ulos kaupungista. Telttapaikka löytyi valtavalta hiekkarannalta ja näin illan aikana kauempana ainoastaan yhden ihmisen ulkoiluttamassa koiraa.
Olin aikaisemmin ihmetellyt, että jostain syystä aallot löivät kaukana 150 metrin päässä rannasta ja sitä lähempänä oli vain matalaa rapakkoa. Olin ollut illalla teltassa 1,5 tuntia ja yhtäkkiä huomasin kuuntelevani aaltojen ääniä aivan läheltä. Kävin kurkkaamassa hiekkasärkän taakse merelle ja veden pinta oli noussut yhtäkkiä 2 metriä ja aallot löivät nyt rantaan asti. Vuorovesi oli minulle uusi kokemus.
Seuraavana päivänä oli taas kaamean kova vastatuuli ja ajoin 5,5 tuntia matelevan hidasta vauhtia.
Hieman sivusta tuleva puuskittainen tuuli puhalsi vähän väliä pyörän pois tieltä. Moottoripyörätkin ajoivat reippaasti kallellaan nojaten sivutuuleen. Vastaantulevien rekkojen ilmavirta heilutti rajusti pyörää ja välillä jopa pysäytti vauhdin kokonaan.
Pidin päivän aikana taukoa yhden puron vieressä. Näin läheltä valtavan, kuin keskikokoisen koiran kokoisen Amerikan majavan puuhastelevan rannalla ja vedessä! Se on täällä vierasperäinen laji, joka pitää luonnonvedet saastuneina levittäen giardiaa. Siksi vedensuodatus on aina tarpeen.
Tien läheisyydessä ei ollut mitään tuulensuojia, mutta löysin suojaisen piilopaikan tulvavesille tehdyn tien alikulusta. Jäljellä oleva 20 km matka San Sebastian rajakaupunkiin tuntui ylitsepääsemättömältä pitkän päivän jälkeen. Nukuin ojassa makeasti 11 tuntia korvatulppien kanssa suodattaen liikenteen melun.
Aamulla tuuli oli kääntynyt yhtäkkiä 180 astetta ja matka kaupunkiin sujui kuin itsestään. Raja-aseman odotustilat olivat viiden tähden ilmainen lämmitetty talo pyörämatkaajille. Pidin täällä pitkän paussin käyden suihkussa, pesten pyykkiä ja laittaen ruokaa.
Jatkoin iltapäivällä matkaa siirtyen Chileen. Maisemat muuttuivat taas heti vähän ja myötätuuleen oli nopea ajella laajoilla erämaisilla aroilla.
Vastaantulijat tervehtivät hyvin usein. Harvemmin vastaantulevien pyöräilijöiden kanssa oli kaikista iloisimmat tervehdykset ja vilkutukset. Melkein kaikki moottoripyöräilijät myös tervehtivät ja useat rekat myös. Näytin vastaantuleville rekoille kädellä tööttäyksen merkkiä ja joka ikinen vastasi töötillä, vilkutteli valoja ja tervehti kädellä. Luulen, että pitkäveteisillä tieosuuksilla tämä oli heillekin antoisaa viihdettä.
Pidin 5 minuutin eväspaussin ja tuulen suunta vaihtui sen aikana 180 astetta. Jäljellä olevat 15 km oli kovan työn takana, että pääsin tuulensuojaan seuraavaan yöpaikkaan juuri ennen pimeää. Yöpaikka oli varsin uusi autiomökki, joka oli tehty matkaajia varten tähän suojattomaan avomaastoon.
Poikkesin seuraavana päivänä katsomaan kuningaspingviinejä. Pingviinit olivat joskus tulleet tänne ja paikalle oli tehty suojelukohde.
Toisena iltana autiomökissä tapasin Hollantilaisen pyöräilijäpariskunnan. He näyttivät kuinka aina ratsastivat myötätuulilla, kun suunnittelivat pyöräilyn kellonajat tuntikohtaisen sääennusteen mukaan.
Ikävä kyllä minun suuntani on tuulien kannalta pääosin väärä. Lähdin viideltä aamulla pimeässä polkemaan kohti Porveniria, jotta välttyisin pahimmilta vastatuulilta. Pimeässä ajamisessa en menettänyt mitään, sillä maisemat olivat viime päivinä vaihtuneet äärimmäisen vähän ja tiet olivat olleet pitkästyttävän suoria. Saaren eteläosa taas oli matkan alkupäivinä erittäin mielenkiintoinen ja joka päivä oli ollut täysin erilaiset maisemat.
Matkalta löytyi upea suojainen telttapaikka merenrannalta, johon saavuin sopivasti klo 10 mennessä vastatuulien noustessa. Päivän työt oli nyt taputeltu, joten vietin luppoaikaa rannalla ja lammaslaitumelle pystytetyllä teltalla täysin yksin koko päivän. Kivisellä rannalla oli aluksi mukava olla piknikillä, mutta sitten tuuli yltyi rajuksi ja välillä koko meri oli lähes valkoisena. Näistä tuulista sai käsitystä siihen miten merimiehet puhuvat tuulennopeuksista: "Ärjyvät nelikymppiset ja viheltävät viisikymppiset".
Seuraava päivä oli kauttaaltaan märkä ja ajelin vesisateessa Porvenirin läpi suoraan satamaan odottamaan lähtöä pois saarelta ja hyppäsin laivaan kohti Punta Arenasia. Viimeistä päivää lukuun ottamatta vesisadetta oli hyvin vähän päivisin. Sen sijaan yölliset kaatosateet saarella olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Hyvä näin!
Tässä lisäksi tärkein kokemusten kautta opittu sääntö telttailuun Tierra del Fuegolla: Teltan hyttysovi on pidettävä aina suljettuna. Muuten avonaisesta ovesta lentää sisään lintua ja ampiaista.
