Punta Arenas - El Calafate
2.-16.2.2024
Katselin sumuista merta laivan ikkunasta. Välillä käänsin katseeni kohti matkustuskannen televisiota, jossa mainostettiin Chilen jylhää ja vuoristoista luontoa. Laivan lopulta saapuessa satamaan, ajelin ajokannelta sateiseen Punta Arenasiin. Suuntasin nyt perjantai-iltapäivällä aivan ensimmäiseksi kohti pian sulkeutuvia pyöräliikkeitä, sillä virtalähteeni, SON-merkkinen napadynamo oli yllättäen hajonnut muutama päivä sitten.
Tämä etukiekon napaan sisäänrakennettu dynamo tuottaa ajaessa sähköä ja nyt virtaliitin oli repeytynyt irti navasta. Jos napaa ei ole kiristetty todella kireälle etuhaarukkaan niin napa pääsee pyörimään hiljalleen omia aikojaan. Tätä ei saisi tapahtua, sillä kytketyt virtajohdot eivät salli pyörimistä. Huomasin sen liian myöhään — valmistajan toimittamat liittimet olivat turhan tiukasti kiinnittyviä, jolloin vahingon sattuessa itse napadynamo oli heikoin lenkki ja se hajosi.
Löysin kaupungista hyvän tuntuisen pyöräliikkeen, johon saavuin litimärkänä ja he kertoivat että voivat korjata katkenneen lattaliittimen. Pääsin liikkeen wifi-yhteydellä laittamaan myös valmistajalle viestiä Saksaan ongelmasta, mutta vastausta ei ollut odotettavissa ennen seuraavaa viikkoa.
Yksi ystävällinen työntekijä, Aaron tarjosi minulle edullista majoitusta kodistaan pyöräliikkeen läheltä, johon suostuin mielelläni. Hinta oli 15 000 Chilen pesoa per yö, eli noin 15 euroa. Hintataso on muutenkin täällä Patagoniassa yllättävän korkea. Elintarvikkeet maksavat saman verran kuin Suomessa ja useat tuotteet jopa enemmän!
Aaron ajelutti autollaan minua myös ensitöikseen keskustaan, että saan ostettua Chileläisen prepaid-kortin. Palasimme pyöräliikkeelle odottelemaan työajan päättymistä. En tiennyt kuinka kauan tässä odotellaan niin liityin mukaan työviikon juhlistamiseen sillä hetkellä kun minulle ojennettiin kaljapullo ja pomo oli tuonut pientä noutoruokaa naposteltavaksi.
Liikkeen ovi laitettiin lukkoon tasan klo 18 ja pääsin vihdoinkin rauhoittumaan, sillä sain perheen kodista oman huoneen niin pitkäksi aikaa kuin halusin. Lämmin suihku, keittiö ja lainafillari olivat myös vapaasti käytettävissä.
Perheessä ei ollut englanninkielen taitoisia, joten tutustuminen jäi melko etäiseksi. Haistoin kuitenkin illalla hyvän ruuan ja huomasin emännän olevan hääräilemässä keittiössä. Ruokaksi oli tulossa jotain enchiladan tapaisia, uunivuoassa paistettuja tortilloja, jotka oli leivottu alusta alkaen itse. Kehuin ruokaa, ja sanoin etten ollut koskaan aikaisemmin nähny juuri tällaista. Kommunikoin googlen puhekääntäjän kanssa ja emäntä kertoi, mitä kaikkea ruoka sisältää. Jonkin ajan kuluttua sainkin eteeni oman lautasellisen herkullista illallista. Pariskunta sen sijaan eli omaa elämäänsä makuuhuoneessaan, jossa söivät myös kaikki ateriansa televisiota katsellen. Talossa asui myös yksi henkilö, josta ei lopulta käynyt selville, että oliko se isännän poika vai pikkuveli. En rohjennut sitä ensitapaamisen jälkeen kysyäkään.
Minulla oli hieman kiire jatkaa matkaa, sillä vaimoni oli saapumassa lentokoneella tapaamaan minua El Calafateen. En siis malttanut odottaa napadynamon valmistajan vastausta seuraavalla viikolla, kun pyöräliike tarjoutui tekemään korjauksen jo viikonlopun aikana. Korjaus lopulta epäonnistui ja dynamon sähköliittimet olivat nyt täysin tuhotut. Se ei vaikuttanut mitenkään itse ajamiseen, mutta sähkön osalta napa oli korjauskelvoton. Jatkoin lopulta matkaani vasta kolmen vuorokauden jälkeen. Lepo oli tuli tarpeeseen, sillä Tierra del Fuegon armottomat vastatuulet olivat uuvuttaneet tämän pitkän matkan kulkijan. Kaupungin laitamilla isot koirat olivat hyvin agressiivisia ja olivat vähällä käydä kiinni jalkoihin hampaat irvessä.
Illan kruunasi ainutlaatuinen telttapaikka, joka löytyi korkean ja jyrkän rantarinteen puolesta välistä. Sieltä oli huimat näköalat Atlantille. Aamulla tuumin, että pyörän saaminen tänne alarinteeseen jyrkkää polkua pitkin läpi piikkipusikoiden oli ollut sen verran hankalaa, että parempi jatkaa nyt alamäkeen, rannalle asti. Laskuveden alta paljastunut tiivis rantahiekka oli mainio ajopinta leveille 2,6 tuuman renkaille. Muutama kilometri pitkin autiota meren rantaa oli mahtava aloitus päivälle.
Huomasin iltapäivällä lauman strutsin näköisiä eläimiä ja piti katsoa kahteen kertaan, että näenkö oikein. Kyseessä oli täältä kotoisin oleva Emu, joka on 30 kiloisena Panamerikan suurin, mutta lentokyvytön lintu. Seuraavana päivänä näin piirretyistä tutun haisunäädän. Tie oli kuin mikäkin eläinsafari.
Saavuin Puerto Natalesiin. Viimeiset kilometrit alamäkeen olivat veikeää vastatuulesaa temppuilua. Tasaisella teholla ajettaessa vauhtini jojoili vuorotellen 7 km/h ja 30 km/h välillä. Sain maksua vastaan jätettyä pyöräni päiväksi hostellille ja kävin samalla suihkussa peseytymässä.
Jatkoin matkaa muutaman tunnin kuluttua, kun olin saanut kaikki asioinnit tehtyä. Päivä oli helteinen ja nyt teki mieli jäätelöä. Polkaisin kaupungin parhaat arviot saaneelle jätskikahvilalle ja ostin tuhdin annoksen jäätelöä isosta valikoimasta.
Ohikulkeva kävelijä huomasi minun pyöräni ja kertoi itsekin olevansa pyörämatkalla. Aloimme juttelemaan ja tämä Evelina kertoi olevansa Ruotsista ja kerroin olevani Suomesta. Häkellyin, kun hän vaihtoi pian keskustelun kielen suomeen. Hänen toinen vanhempi oli kuulemma suomalainen. Oli hassua päästä puhumaan Suomea pitkästä aikaa.
Seuraavaksi polkaisin ulos kaupungista takaisin asumattomille teille ja löysin upean telttapaikan, josta oli pienen merenlahden yli upeat näkymät lumihuippuisille vuorille. Seuraavana päivänä jatkoin innolla Torres del Painen kansallispuiston lähestymistä, sillä lumihuippuisia vuoria ei ollut näkynyt kuin matkani alussa.
Tiet kansallispuistoon ja itse puistossa olivat aivan surkeaa ja hakkaavan töyssyistä karkeaa hiekkatietä. Ohi ajavien autojen ja turistibussien virta nostatti älyttömiä tomupilviä ja minun oli ajettava buffihuivi naamalla, joka hieman suodatti sakeaa ilmaa.
Puiston sisäänkäynnin isossa keskuksessa asiat lähtivät heti väärällä jalalla liikkeelle. Ajattelin ensimmäiseksi hävittää hieman roskia, kuten yleensäkin kun saavun isoon turistipaikkaan, josta roska-astioita löytyy.
En löytänyt roskista mistään, joten kävin heittämässä litran kokoisen roskapussin vessan roskikseen. Asiakaspalvelijat tulivat pian valittamaan, että tänne ei saa tuoda omia roskia vaan ne pitää viedä itse lähimpään kaupunkiin. Kerroin, että sinne olisi muutaman päivän ajomatka pyörällä.
Olin alunperin tullut keskukseen ostamaan kallista 25 euron hintaista sisäänpääsyä alueelle. Huomasin seinällä lapun, jossa kerrottiin, että myynti paikanpäällä on lopetettu ja pyydettiin suunnittelemaan matka etukäteen netissä. Henkilökunta ei maininnut minulle mitään lipuista, joten jatkoin matkaani lopulta maksamatta ja roskatkin jäivät roskikseen kun olin ne sinne kerran jo laittanut ja henkilökunta unohtanut asian.
Vastaantulleet pyöräilijät olivat myös varoittaneet leirintäalueiden korkeista telttapaikkamaksuista, jotka liikkuivat 19 € - 50 € välillä per yö. Sääntöjen mukaan täällä ei saanut yöpyä edes omassa autossaan parkkipaikalla, joten virallisista yöpaikoista oli mahdollista pyytää mitä tahansa. Poikkesin yhteen ravintolahotelliin ostamaan lähes 4 € hintaisen automaattikahvin, jotta pääsin lataamaan puhelinta ja käyttämään wifiä. Puhelinverkkoyhteyksiä ei puistossa ollut lainkaan.
Löysin piilossa olevan telttapaikan upeilla vuorinäkymillä, jossa yövyin salaa. Myhäilin, että olen varmasti yksi puiston jääräpäisimmistä vieraista, kuten myös Taneli Roininen kirjoitti itsestään blogissaan. (linkki [Improvising in Torres del Paine](https://www.gonebikefishing.com/2017/06/torres-del-paine/\))
Jotta telttailustani ei aiheutuisi vahinkoa luonnolle, nostin lähtiessäni teltan alle painautuneet ruohotkin takaisin pystyyn.
Seuraavana päivänä ajoin puiston läpi. Korkeat vuoret olivat todella lähellä koko matkan ajan ja hyvin vaikuttavia. Myös Kondor-kotkat liitelivät ikonisen näköisesti vuorien yläilmoissa. Siipiväli on yli 2 metriä näillä jättimäisillä linnuilla.
Kansallispuistosta poistumisen jälkeen maastotyyppi vaihtui taas tylsäksi aavikkomaiseksi ja laajaksi erämaaksi, jota kutsutaan Pampaksi.
Ohi ajava paikallisten auto pysähtyi kohdalleni ja antoi tälle pitkän matkan kulkijalle välipalaksi omenan ja pillimehun. Olin onnesta soikeana saadessani pitkästä aikaa jotain tuoretta suuhuni.
Aloin etsimään tuulensuojaista yöpaikkaa. Pampa on altis koville tuulille ja keltaisten ruohotupsujen lisäksi muuta kasvustoa ei yleensä ole satojen neliökilometrien säteellä.
Löysin lopulta pusikoita, joiden suojaan pääsin nostamalla pyörän rinnankorkuisen lanka-aidan yli. Täällä on tapana aidoittaa kaikki tienvierustat teräs- tai piikkilangoilla ja toisinaan niissä roikkuu ylösalaisin jumiin jääneitä kuolleita Guanakoja.
Tällä kertaa ainut vaihtoehto naamioitumiseksi oli mennä tarpeeksi kauas tiestä. Etäältä tummanvihreä teltta ei enää erottuisi ohiajavien autoilijoiden silmiin ja se sekoittuu hyvin samanvärisiin korkeisiin pusikoihin. Näin yö on mukava nukkua, kun tietää saavansa olla rauhassa.
Yritin ottaa teltasta hienoa maisemakuvaa, mutta maisema ei nyt ollut kovin ihmeellinen keltaisine niittyineen ja kumpuineen. Hetken päästä pusikosta kuului rapinaa ja kolosta tuli esiin outo ja iso eläin, jota en tunnistanut. Pienehkön koiran kokoinen panssaroitu ja vähän karvainen eläin tunnistautui myöhemmin vyötiäiseksi. Se oli varsin sympaattinen ja utelias otus. Se teki pyörälle perusteellisen tarkastuksen ja kävi nuolemassa rengasta ja pinnoja. Minusta se ei juurikaan välittänyt vaan se puuhasteli aivan omiaan. Olin tietämättä pystyttänyt teltan sen etupihalle.
Auringonlasku oli sattumalta parhaimmillaan, kun tulin myöhemmin teltasta ulos harjaamaan hampaat. Haukoin vähän henkeä näkymästä, kun laajat niityt hohtivat kultaisena ja taivas oli roihahtanut liekin väreihin.
Massiivinen väriepisodi kesti 5 minuuttia ja se oli ehkä vaikuttavin auringonlasku, jonka olen koskaan nähnyt. Sain nukahtaa tyytyväisenä, sillä päivä oli tarjonnut paljolti siltä mitä olen odottanut kokevani reissulla: Vuoria ja auringonlaskuja.
Pääsin seuraavana päivänä rajakylään Cerro Castilloon, josta sain ostettua lisää evästä, mutta tuoreita kasviksia tai hedelmiä ei ollut missään. Toisaalta rajan yli Argentiinan ja Chilen välillä ei saa tuoda mitään tuoretta ruokaa.
Menin Chilen puolen raja-asemalle leimaamaan paperilipukkeeni, jotta pääsen poistumaan maasta. Virkailija ihmetteli, että passissani ei ole minkäänlaista leimaa eikä todisteita että olen saapunut maahan. Hetken ihmettelyn jälkeen selvisi, että olin aikaisemmin Chileen tullessani käynyt ainoastaan Argentiinan raja-asemalla. Luulin silloin olleeni jo Chilessä, mutta ei.
Hetken päästä virkailija päästi minut menemään, mutta sanoi tulevan ongelmia jos tulisin vielä uudestaan maahan. Olin aika häkeltynyt tapahtuneesta. Argentiinan puolella taas toivotettiin iloisesti tervetulleeksi ja jatkoin matkaa.
Ajelin vajaat 60 kilsaa hiekka- ja asfalttiteitä pampaa katsellen. Pieni myötätuuli joudutti mukavasti matkantekoa. Saavuin sitten "keskellä ei mitään" sijaitsevalle AGVP-asemalle. Se on jonkinlainen poliisia muistuttava aluehallintoviraston taho. Sain takapihalta suojaisan paikan teltalleni, lämpimän suihkun ja wifi-yhteyden ilmaiseksi. Lisäksi sähköä ulkopistorasiasta, silloin kuin massiivinen aggregaatti oli käynnissä. Tämä vieressä sijaitseva todella kovaääninen laite piti ääntä puoleenyöhön asti, jolloin sain viimein nukahdettua.
Seuraava ajosiivu oli reilut 60 km pituinen hiekkatie. Se oli oikoreitti minun reitilläni. Tie oli todella töyssyinen, joten laskin rengaspaineet niin matalaksi, että renkaat olivat puolityhjät. Se pehmensi mukavasti ajoa ja oli myös nopeampi ajaa.
Päivästä tuli todella paahtava ja helteinen. Ajelin pari tuntia pelkissä lyhyissä pyörätrikoissa ja hiki virtasi. Liikennettä oli hyvin vähän. Muutama tielle eksynyt turistiauto ohitti minut. Kaikki autokohtaamiset olivat samanlaisia: pariskunnasta mies ajoi ja nainen istui vieressä. Kuljettajat olivat pitkästyneen näköisiä tällä huonolla tiellä, jota ei ollut mahdollista ajaa kuin hiljaa ja jatkuvasti etsien vähiten töyssistä kohtaa tiestä.
Kaikki naiset sen sijaan hymyilivät leveästi ja joku otti videokuvaakin. Taisin olla harvinaista viihdettä tällä autoilijoille pitkäveteisellä tiellä.
Töyssyt loppuivat, kun renkaat koskettivat päällystettyä tietä illansuussa. Tässä kohtaa oli taas AGVP-asema. Siellä oli monta pyöräilijää pystyttänyt telttansa eteiskatoksen betonilattialle tuulelta suojaan. Asema oli harvoja tuulensuojaisia "huoltopaikkoja" valtavalla pampalla.
Asemalle saapui minun kanssani täsmälleen samaan aikaan toinen pyöräilijä vastakkaisesta suunnasta. Hänellä oli myös maastopyörä ja kevyt varustus. Mukana oli perhokalastusvälineetkin. Hän oli vasta toinen tapaamani bikepacking pyöräilijä koko matkani aikana. Juttelin tovin hänen kanssaan ja söin evästä. Hän kertoi vastatuulen olleen kova ja hän oli lähtenyt lähes 12 tuntia sitten El Calafatesta. Tuuli tulisi muuttumaan yön aikana, joten ajattelin juuri nyt olevan minun hetkeni. Tuuli olisi suosiollinen minulle vain seuraavan muutaman tunnin ajan. Katsoin, että edessä olisi vuoriston ylitys ja muutama sata metriä nousua. Sen päältä voisi löytyä yöpaikkoja.
Lähdin heti matkaan, jotta ehtisin perille ennen pimeää. Pääsin huipulle loivasti nousevaa tietä pitkin puoli-ilmaiseksi myötätuulen siivittämänä. Olin taas innoissani, sillä tiedossa oli jännittävän telttapaikan metsästystä. En saanut telttaa aivan huipulle, sillä tuuli oli sen verran voimakas. Hieman alarinteestä löytyi oikein mukava telttapaikka. Ehdin pystyttää teltan iltahämärässä juuri ennen pimeää. Guanacot hirnuivat minulle, koska olin tullut liian lähelle niiden yöpaikkaa.
Vaimo oli tulossa kahden vuorokauden päästä lentokoneella lähellä olevaan El Calafateen, joten enää ei ollut mikään kiire. Viipyilin teltassa pitkälle iltapäivään, kunnes juomavesi loppui. Laskettelin sitten vuorelta alas joelle. Kaukaa se näytti rehevine kasvustoineen vihreltä käärmeeltä, joka mutkitteli keltaisen pampan poikki.
Pystytin teltan korkeiden pusikoiden varjoon joen viereen. Hetken kuluttua toinen pyöräilijä saapui pystyttämään omaa telttaansa viereeni. Olimme tavanneet edellisenä päivänä poliisiasemalla. Hän oli keski-ikäinen mies Argentiinasta ja oli ajamassa Etelä-Amerikan ympäri rannikkoa mukaillen.
Hän näytti isoa kassillista ruokaa, jonka ohi ajavat öljyporauksen työmiehet olivat hänelle ojentaneet ikkunasta. Kassissa oli kolme isoa valmisannosta ruokaa ja kolme isoa sämpylää. Ne kaikki piti syödä tänään, koska ne eivät säilyisi lämpimässä huomiseen.
Hänellä oli 3 litran kattila, johon ruuat juuri ja juuri mahtuivat lämmitettäväksi. Minun alkoholikeitin ei sopinut hänen kattilan alleen, joten käytimme hänen itse tekemäänsä alkoholikeitintä. Se oli varsin epätaloudellinen keitin ja liekkejä roihusi joka suuntaan.
Meillä molemmilla oli polttoaineet hyvin vähissä, joten emme onnistuneet lämmittämään ruokaa kuin 30 asteiseksi. Kunnollinen ruoka maistui viileämpänäkin oikein hyvältä paahteisessa kelissä ja oli oikein herkullista ja energistä työmiehen ruokaa. Soppamaisessa ruoassa oli pilkottuna kasviksia, perunoita ja todella runsaasti lihaa.
Syömisen jälkeen muistin jälkikäteen, että kaveri oli lorauttanut pullosta vettä ruuan sekaan kattilaan. Hän oli hakenut sitä viereisestä joesta. Olin lukenut netistä, että tämän rehevän joen vettä ei tulisi juoda missään tapauksessa ilman suodattamista tai keittämistä. Paikalliset ihmiset olivat myös siitä varoittaneet.
Kysyin kaverilta, että oliko hän suodattanut veden. Hän kertoi, ettei edes omista suodatinta. Olin siis nauttinut puhdistamatonta joen vettä. Tunnelma meni sen jälkeen vähän pilalle. Vatsatauti on yksi pahimpia ja se pistää olon ihan veteläksi. Minulla on ollut muutenkin liikaa vatsatauteja viime vuosina, joten tämä oli nyt todelma tyhmä riski. Tunsin oloni typeräksi. Onneksi seuraavan päivänä ei ollut oireita, mutta parasiittien leviämiseen elimistössä voi mennä lähemmäs kuukausi. Onneksi voin nyt jälkikäteen tätä kirjoittaessani todeta, että seurauksia ei ole tullut.
Nukuin aamulla todella pitkään palautuen matkan rasituksista ja kaveri oli jo jatkanut pyörämatkaansa. Viipyilin rehevän joen keitaassa koko päivän. Tein muovikassista retkisuihkun, jonka ripustin oksaan. Sen valmiiksi reikäinen pohja tarjosi mukavan suihkun noin 30 asteisesta jokivedestä.
Ajelin illalla lentokentälle, josta löytyi täysin piilossa oleva telttapaikka korkean ja tiheän metsäkkeen takaa.
Jenny saapui aamulla lentokentälle ja hyppäsimme minibussiin. Pyörä mahtui peräkärryyn ja pääsimme pian hotellille. Nyt oli mukava päästä lomailemaan 10 päiväksi ja ottamaan taukoa pyöräilystä.
