Säkkipilliä auringonlaskussa
17.2. - 3.3.2024
Lähdimme Jennyn kanssa heti aamusta kaupungista. Tämä Argentiinan turistikaupunki El Calafate toimi lyhyenä välipysäkkinä lentokentän vuoksi. Hyppäsimme bussiin päiväretkelle Los Glaciaresin kansallispuistoon Perito Morenin jäätikölle. Siellä oli hurjat näköalat valtavalle jäätikölle hyvin läheltä. Tämä mannerjäätikkö on Antarktiksen ja Grönlannin jälkeen maailman isoin. Argentiinan auringon alla jäätikön reuna kohosi vedenpinnan yläpuolelle 70 metrin korkeuteen asti.
Jäätikkö on täällä hyvin aktiivinen ja on jatkuvassa liikkeessä. Se paukahteli jatkuvasti kuin vaimea ukkosmyrsky. Samalla järveen tipahteli jääpaloja, jotka olivat parhaimmillaan omakotitalon kokoisia. Jääpalojen loiskeet nousivat välillä jopa jäätikköä korkeammalle!
Seuraavana päivänä otimme bussin El Chalténiin. Sinne oli muutaman tunnin matka. Täällä Patagoniassa pitkän matkan bussit ovat tilavia ja laadukkaita, joten matkanteko on näin luppoisaa. Määränpäätä lähestyessä Fiz Royn vuorenhuippu tervehti jo kaukaa. Se kohosi kirkasta taivasta vasten 3405 m korkeuteen.
El Chaltén on Patagonian arvostetuimpia kiipeily- ja retkeilykohteita. Tämä kylä oli yllättävän pieni ja kotoisa. Kalliiden sesonkihintojen vuoksi päädyimme laadukkaalle leirintäalueelle, josta maksoimme noin 10 € per henkilö yöltä. Hotellihuoneet olisivat olleet 100 € molemmin puolin. Kaupungista löytyi myös erinomainen ravintola, joka tarjosi makuelämyksiä paikalliseen tapaan. 35 € eurolla sai todella tuhdin 5 ruokalajin menun.
Valmistelimme sitten lähtöä vaativalle Huemul Circuitille. Vesistön ja rotkon vaijeriylityksiä varten vuokrasimme kiipeilyvälineitä, joita oli hyvin saatavilla kaupungista. Huemul Circuit on 60 km pituinen ja neljän päivän vaellusreitti. Pakkasimme siis reppuihimme retkivarusteet, teltan ja neljän vuorokauden ruuat.
Lähtöpäivänä sää oli suosiollinen. Lempeässä auringonpaisteessa oli hyvä lähteä lähestymään vuoria, joiden huiput sojottivat hassusti eri suuntiin. Helpolla polulla oli mukava kävellä ylä- ja alamäkiä vielä tuoreilla jaloilla.
Eka yöpymispaikka oli vuoren juurella, josta reitti lähti nousemaan kohti vuoriston karua solaa. Rehevät niityt ja puut olivat nyt jääneet taakse. Vastaan tuli syvä rotko, jonka pohjalla pauhasi voimakas koski. Se piti ylittää vaijeria pitkin. Paikka oli todella hurjan näköinen; Vaijerin molemmat päät olivat vaarallisen näköisesti vinolla kalliolla, jotka viettivät suoraan rotkon syvyyksiin. Itse rotkon päällä villisti roikkuminen olisi siis turvallisin asia, kunhan pääsisi ensin vaijerille ja sitten ylityksen jälkeen kiipeämään toisessa päässä takaisin tasaiselle polulle ilman, että on kytkettynä vaijeriin.
Olin katsonut tätä retkeä varten youtubesta ohjeita, miten valjaat ja rinkka kannattaa kytkeä vaijeriin. Juuri kun olin epävarmana kiinnittämässä ensimmäistä karabiinia niin paikalle tuli vuoristo-opas. Hän oli tullut opastetun ryhmän edellä valmistelemaan vaijeriylitystä ryhmälle. Hän pyysi, että voiko auttaa, jotta kaikki sujuisi nopeammin. Pian pääsimmekin sujuvasti rotkon yli reppujen kanssa ja opimme miten homma toimii. Vaijeriylitys oli sen verran hurja, etten uskaltanut vilkaistakaan alas korvia huumaavan kosken pauhuun.
Polku oli nyt kapeampi ja nousi vähitellen vuoren rinnettä pitkin viistosti ylös. Nyt näkyvissä oli ainoastaan karun näköistä kiveä ja kalliota, josta nämä jyrkät vuoret oli tehty. Polku alkoi katoamaan ja kengän alla kivet olivat hyvin irtonaisia. Matkan pysäytti tuoreen näköinen maanvyörymä, joka vienyt polun mennessään. Mihin tahansa sitä yrittikin laittaa askeleelle painoa niin kivet lähtivät liukumaan alta.
Sidoimme toisemme köydellä yhteen siltä varalta jos toinen meinaa luisua rotkoon. Muutama rohkea ja nopea askel tuntemattomaan olivat väistämättömiä tämän kivivyöryn läpi. Irtokivet liukuivat jalan alla niin kauan kuin siinä piti painoa.
Halusin pois tältä alueelta mahdollisimman pian uusien maanvyörymien varalta. Jyrkkä vuorenrinne kohosi yläpuolella satojen metrien korkeuksiin ja se oli pelkästään tätä samaa pyöreää irtokiveä, joka saattaisi tulla päälle minä hetkenä hyvänsä. Reitti parani hieman, mutta jokainen askel piti ottaa niin kevyesti kuin mahdollista ja tunnustella, että jalka pitää.
Nyt avautui näkymät jäätikölle. Maisemat olivat parhaat mitä olin koskaan vaelluksilla nähnyt. Olin samalla vähän kauhusta kankeana sillä en halunnut kuolla.
Meidät ohitti neljän hengen porukka hollantilaisia. Pysähdyimme yhdessä lounaalle ihastelemaan maisemia. He eivät pahemmin välittäneet vaarallisista poluista, koska olivat kai aikaisemmin tottuneet tällaisiin jyrkänteisiin.
Hollantilaiset olivat tavanneet ennen kylästä lähtöään ranskalaisia, jotka olivat olleet täällä aikaisemmin. He olivat jääneet neljäksi vuorokaudeksi jumiin vesisateella tänne kivivyörymien keskelle.
Polku nousi vähitellen kohti vuoren solaa. Rinteen kivityyppi vaihtui paremmaksi ja oli nyt hyvin särmikästä pikkukiveä, joka ei lähde valumaan jalan alta. Polku oli hyvin tampattu ja mukava alusta kävellä. Tosin se oli hyvin kapea täällä ylempänä ja vuoren rinne, jolla kävelimme oli päätä huimaavan jyrkkä. Yksi askel harhaan aiheuttaisi kuoleman.
Lähestyimme huippua, mutta lumisade yllätti ja keli muuttui sakeaksi. Voimakkaiden tuulenpuuskien aikana piti laskeutua polviseisontaan ja pitää kaksin käsin maasta kiinni, ettei vain tuuli veisi mukanaan.
Huipulla oli voiton tunne. Tuntikausien kiipeäminen oli vihdoin takana ja vaarallisimmat polut selvitty ehjänä. Näkymä joka suuntaan oli sakean lumipyryn ja sumun peitossa. Vuoren päällä polku katosi lumen alle, mutta seurasimme navigaattorin gps-jälkeä pitkin oikeaan suuntaan ja paikoitellen näimme muutamia jalanjälkiä, jotka eivät olleet vielä täysin jääneet lumisateen alle.
Rinne vaihtui alamäeksi ja polku löytyi uudelleen. Myös lumisade ja tuuli vähenivät. Polku oli nyt helpohkoa kävellä alamäkeen. Pian pilviverho raotti hieman maisemia valtavalle jäätikölle ja vuorille. Tämä oli samaa jäätikköä kuin Perito Morenossa. Maisemia katsoessa oli mukava laskeutua alas vuorelta vihreille niityille. Pitkän päivän jälkeen alkoi toden teolla väsyttämään. Onneksi niityillä oleva polku oli nopeammin käveltävää ja pian olimmekin jo toisella yöpaikalla.
Kolmantena päivänä jatkoimme matkaa kohti seuraavaa vuorensolaa. Keli oli nyt varsin mukava ja jäätikölle oli hienot maisemat. Polku nousi vähitellen kohti korkeuksia ja oli taas varsin jännittävä käveltävä.
Ensikertalaisena lyhyt matka tällaista polkua riittäisi tarjoamaan sopivan annoksena jännitystä. Täällä polkuja piti kuitenkin kävellä tuntikausia ja olla tarkkana jokaisella askeleella. Se oli mindfulnessia.
Oma kävelytapani Suomessa retkeillessä on varsin huoleton; Kaikkien maisemien katselun ja ajatusten keskellä tulee usein vähän kompuroitua epätasaisessa maastossa kun askeleet epäonnistuvat. Täällä sellainen kävelytyyli tietäisi kuolemaa ja olin siksi vähän jännittynyt. Vaaran tunteesta kohonneet stressitasot pitivät kuitenkin huolen, että jaksoin keskittyä jokaiseen askeleeseen useiden tuntien ajan.
Lopulta nykäisimme itsemme huipulle ja jätimme jäätikölle jäähyväiset. Vuoren toiselta puolelta avautui uudet maisemat isolle, noin 100 km pituiselle järvelle. Alamäki oli aluksi ihan mukava, mutta sitten se jyrkkeni ja oli lopulta pelkkää jyrkännettä, jota oli mahdoton kävellä. Vahvat pensaikot ja puut tarjosivat käden ja jalansijaa, joista roikkumalla pääsi vähitellen laskeutumaan. Päivä alkoi kääntymään jo iltaan, kun pääsimme kolmannelle leiripaikalle järven rantaan. Sieltä näkyi hienosti jäätikön reuna joka ajoittain paukahteli.
Neljäntenä päivänä jalkani olivat jo aika väsyneet. Olin tottunut pyöräilemään pitkiä päiviä, mutta kävelyä oli tullut tehtyä hyvin vähän puhumattakaan repun lisäpainosta. Polku oli hyvin helppoa ja enimmäkseen tasaista, joten matka eteni joutuisasti. Aurinko paahtoi toden teolla ja keli oli aika lämmin kävellä. 60 km reitti päättyi kauas kaupungista, ja ylimääräistä kävelymatkaa perille asti emme olleet ottaneet huomioon. Matkaa tuli sitten reilusti eniten tälle päivälle ja pääsimme lopulta vasta illaksi kaupunkiin.
Löhöilimme seuraavat 1,5 päivää kylässä ja nautimme pienten ja persoonallisten ravintoloiden antimista. Jennyn paluulento Suomeen alkoi lähestymään, joten palasimme bussilla takaisin El Calafateen. Olin jättänyt pyörän sinne säilöön hotellille ja vienyt etukiekon uudelleen rakennettavaksi paikalliseen pyöräkorjaamoon.
Minulla ei ollut tarpeeksi käteistä, joten tästä syntyi pieni ongelma, joka muistuttaa Argentiinan tuhansien prosenttien inflaatiosta. Sunnuntaina oli mahdotonta saada kaupungista käteistä. Pankit ja automaatit olivat kelvottomia; maksimi nostomäärä oli kerralla noin 14 euroa, josta olisi veloitettu 7 euron palvelumaksu.
Lähetin itselleni rahaa Western Unionille, mutta toimivat palvelupisteet aukesivat vasta huomenna maanantaina. Maanantaina olikin sitten pitkä jono oven edessä. Käteinen oli kuulemma loppunut ja he olivat hakemassa jostain lisää. Tunnin päästä pääsin vihdoin tiskille. Muutaman mutkan ja monien allekirjoitusten jälkeen sain niin ison tukon seteleitä, jollaista en ollut ennen nähnytkään.
160 euron arvoinen summa käteistä on 600 kpl seteleinä.
Varoitus
Seuraava kappale koostuu varuste nörtteilystä. Siirry sen yli jos se ei kiinnosta.
Pääsin vihdoinkin yhden miehen pyöräkorjaamoon hakemaan kiekkoni. Jenny oli tuonut Saksasta tilaamani etunavan mukanaan. Se oli ainut keino saada kiekko rakennettua täällä. Olin rakentanut aiemman kiekon itse katsomalla youtube-videoita ja ostamalla wheelpro:n e-kirjan. Nyt tämä vähän käytetty ja kallis SON-etunapa jouti roskikseen, josta kerroin aiemmassa blogikirjoituksessa.
Olisin toki voinut ajaa laadukkaalla Saksan insinöörien taidonnäytteellä seuraavat 50 000 km huoletta, mutta ilman sähköä. En kuitenkaan viitsinyt raahata dynamon lisäpainoa mukanani turhanpanttina kaikkien vuorien yli; mukaan lukien pientä jarruttavaa vastusta dynamon magneeteista.
Jenny toi myös mukanaan 10 Watin aurinkokennon, joka oli itse asiassa dynamoa tehokkaampi ja kevyempi sähköntuottaja. Dynamon suurin hyöty on se, että pimeällä ajettaessa on kirkasta valoa rajoittamattomasti aina saatavilla. Minun matkallani en aio juurikaan pimeällä pyöräillä. Lisäksi maastopyöräillessä dynamo lataa melko huonosti sähköä kun vauhti on hidas ja päivittäiset kilometrimäärät suhteellisen pieniä.
Minun reittini leveysasteilla on hyvin paljon auringonvaloa, joten aurinkokenno sopii mainiosti käyttööni ja sähköä saa myös lepopäivinä. Lepopäivinä tulee muutenkin käytettyä enemmän puhelinta.
Vähän käytetyn kiekon uudelleen rakennuttaminen oli turhauttavaa kaiken sen vaivan jälkeen jonka olin nähnyt täydellisen kiekon rakentamiseen. Tärkeintä oman kiekon rakentamisessa oli ollut kuitenkin tutustuminen kiekkojen sielunelämään ja kyky korjata niitä nyt tienpäällä. Olen oppinut, että kiekot eivät suinkaan ole “asenna ja unohda” tyyppisiä vaan vaativat ajoittaista rihtaamista. Mitä laadukkaampi kiekko, sen kauemmin se kestää ilman huoltoa. Laadulla tarkoitan käsin rakentamisen tarkkuutta ja komponenttien toimintavarmuutta (napa, vanne, pinnat ja nippelit).
Olin ihan tyytyväinen pyöräkorjaajan rakentamiseen, mutta myöhemmin annoin vielä noin tunnin ajan hellyyttä kiekolle sen viimeistelemiseksi. Sen enempää en kyennyt sitä parantamaan etuhaarukassa rihtaamalla, ilman tarkempia välineitä.
Olen nyt kuitenkin varsin luottavainen kiekkoihini, ja ne ovatkin hyvin tärkeitä matkallani. Jos kiekko hajoaa keskellä syrjäistä vuoristoa, seuraukset voivat olla kohtalokkaita.
Se niistä varusteista.
Taksin loittonevat perävalot olivat merkkinä siitä, että Jenny oli poissa.
Vaelluksesta uupuneena en jaksanut enää pyöräillä pampan läpi El Chalténiin, jonka olin nähnyt jo kahteen kertaan bussista. Ja koska pyörämatkallani ei ole mitään sääntöjä, otin bussin perille mukavuudenhaluisena.
Pieni kurkkukipukin oli vaivannut ja olo oli vähän pahenemaan päin. Piileskelin kylässä joen reunan pusikoissa muutaman päivän parannellen oloa. Tapasin siellä muitakin pyörämatkaajia.
El Chaltén on kiipeilyn pääkohteita Etelä-Amerikassa. Tästä hurahtaneena, mutta täysin kokemattomana katselin teltassa kaksi päivää hurjia kiipeilyvideoita youtubesta tutustuen, että mistä kiipeilyssä oikein on kysymys.
Kävin myös paikallisella Via Ferrata-kiipeilyreitillä. Se tarkoittaa sellaista kiipeilyreittiä kalliolla, johon on valmiiksi ankkuroitu harjateräksestä erilaisia askelmia, jonka pystyy kiipeämään ilman aiempaa kiipeilykokemusta.
Viimeisenä päivänä kaupungista lähtöä ajelin pyörällä eri paikkoihin katsomaan muiden kalliokiipeilyä. Iltapäivällä nousin polkua pitkin yhden vuorenrinteen isolle kiipeilykohteelle, jonka lähettyvillä voisin myös yöpyä.
Huomasin boulder-kiipeilyä harjoittelevan kiipeilijän, nimeltään Sean. Hän oli ammattilainen. Kysyin, että voinko jäädä katsomaan hänen kiipeilyään ja hän vastasi että mikäs siinä.
Boulderoinnissa kiivetään niin matalia kohteita, että valjaille ei ole tarvetta. Hän kiipeili todella taitavasti ja teki isoja hyppyjä otteelta toiselle. Hetken päästä mukaan liittyi pari muutakin kiipelijää, joiden olin nähnyt aikaisemmin kiipeävän vaativia kohteita.
Ilta alkoi lähestymään ja kaikki tekivät lähtöään. Sean kysyi, että haluisinko nähdä kalliomaalauksia. Hän vei minut viereiseen luolamaiseen kallion alle, jossa oli muinaisia Guanakoja esittäviä haalistuneita maalauksia.
Hän näytti minulle kohtuu helpon boulder-kiven ja ehdotti että voisin kiivetä sen. Onnistuin siinä toisella yrittämällä nipinnapin.
Istahdimme sitten vuorelle katsomaan auringonlaskua, joka maalasi vastapäisen vuoren kullankeltaiseksi. Maisema oli todella upea. Sitten hän vetäisi repustaan esiin Irlantilaisen säkkipillin. Hän soitti muutaman kappaleen tällä varsin veikeän kuuloisella instrumentilla. Annoin joka kappaleen välissä aplodit. Tämä oli mitä mahtavin tapa tervehtiä auringonlaskua.
