Vuoria, piikkipuskia ja liftausta

4.-18.3.2024

Aamuaurinko paistoi El Chalténin kaupunkiin ja sen vuoren rinteellä olevaan telttaan. Heräsin tuttuun tapaan siihen kun aurinko alkoi lämmittämään telttaa ja makuupussista oli kuoriuduttava ulos.  

Polkaisin päivän aikana Lago del Desiertolle. Tie seurasi käärmeen lailla vuorenrinteiden välissä mutkittelevaa jokea. Kirkkaan turkoosin värisen veden äärellä oli paljon perhokalastajia. Patagonia onkin kuulemma maailmanluokan perhokalastus paikkoja. Virtapaikkoja on täällä kyllä valtavan paljon, joten se tieto ei tullut yllätyksenä. Lentokentillä näkeekin laumoittain jo valmiiksi kalastusvaatteisiin pukeutuneita amerikkalaisturisteja, lierihattuineen ja monitaskuisine kalastusliiveineen.  

Löysin iltapäivällä suojaisan telttapaikan tämän samaisen joen rannalta, jossa sain olla aivan yksin taas tuttuun tapaan. 

Aamulla otin suunnaksi Chilen rajan, jonne on pääsy varsin seikkailunomaista reittiä. Joskin tämä hupi ei ole välttämättä kovin edullista.  

Sain säästettyä 55 euroa sillä, että pituudeltaan 10 km venekyydin sijasta työnsin pyörääni 7,5 tuntia metsässä. Olin levännyt hyvin ja valmiina raskaaseen ja tyhmään seikkailuun. Välillä pyörää sai kantaa olkapäällä kun tasapainoilin jyrkkää ja kapeaa metsäpolkua pitkin ylämäkeen. Polku oli usein myös niin kapea, ettei siitä meinannut mahtua läpi. Calafate piikkipusikot raapivat vaatteitani kun änkesin pyörän kanssa itseni niistä läpi. Matkanvarrella tapasin muutamia samaa reittiä kulkevia retkeilijöitä. Sainkin yhdeltä vastaantulijalta muutaman palan tiikerikakkua. Ehkä sääliksi siitä, miten epätoivoiselta tekemiseni vaikutti. 

Ilman pyörää tämä olisi oikeastaan todella hurmaava puolen päivän retki, kaikkine upeine maisemineen. Nyt käytin siihen kokonaisen vuorokauden hiki hatussa. Olipahan sekin kokemus. 

Toivottavasti tämä tulisi olemaan elämän vaativin ”hike-a-bike”, eli karkeasti suomennettuna pyörän työntäminen. Mahtaakohan sille olla suomenkielessä kuvaavaa sanaa? 

Järven vastarannalla oli heti Argentiinan raja-asema. Passini leimattiin ja lähdin ajamaan pyörää matalahkon ja metsäisen vuorisolan yli. Oli siinä jonkin verran työntämistäkin, mutta se oli oikein viihtyisä ja hauska retki äskeisen kokemuksen jälkeen. Todella monet pyöräilijät kertovat tämän olevan hyvin haastava pätkä, mutta itse en voinut samaistua siihen. Olen kai luultavasti liian karaistunut, etten voi pitää tätä henkeäsalpaavan rohkeana seikkailuna. Kiitos kouliintumisesta menee Mikko Mäkipään brutaaleille Ruska-pyöräilyille. 

Näin nyt myös polun varrella ensimmäistä kertaa villeissä Calafate pensaissa kypsiä marjoja. Keräsin niitä 0,7 litran kattilani täyteen. Nämä herkulliset mustaherukan kokoiset marjat maistuvat variksenmarjan ja mustikan yhdistelmältä.  

Viimeinkin piikkiset ja raapivat pensaat antoivat vastineeksi jotain takaisin. 

Laskettelin kivistä hiekkatietä pitkin vuorelta alas Chilen raja-asemalle. Matkalla näin aivan vierestä vapaana olevia isoja karvaisia sikoja ja pikku possuja. Ne söivät hyvin ahnaasti ruohoa tien penkasta eivätkä välittäneet hyvistä ruokatavoista. 

Saapuessani Chilen rajalle, jännitti että mahtaako edellisestä rajatöppäilystä koitua hankaluuksia. Viimeksi nimittäin rullailin Chileen niin vauhdilla, että ohitin huomaamattani koko raja-aseman. Nyt rajavirkailija oli kuitenkin vain herkästi hymyilevää sorttia ja toivotti iloisesti tervetulleeksi maahan. 

Olin saapunut nyt Candelario Mansillaan. Sieltä ainut pääsy eteenpäin, Villa O’Higginsiin on ainoastaan veneellä. Jos tuulta ei satu olemaan liikaa, yksi vene kulkee reittiä pari kertaa viikossa. 

Minun piti mennä yöksi leirintäalueelle, ja laittaa siellä nimi jonotuslistaan jotta pääsisin veneelle. Tämä paikka olikin todella hieno. Se sijaitsi valtavan järven rannalla, joka muistutti merta. Vesi oli väriltään samettisen turkoosista. Järven yli oli hulppeat näkymät lumihuippuisille jäätikkövuorille. Täällä, vaikkapa alkeellisissa olosuhteissa viihtyisi pidempäänkin. Ehkäpä myöhemmin palaan tänne takaisin eläkkeellä viettämään hidasta elämää. 

Meitä oli leirintäalueella yhteensä 15 paatunutta matkailijaa. Yhdeksän reppureissaajaa ja kuusi pyöräilijää. Vietin iltaa muiden kanssa liiterin tapaisessa tuulensuojassa, joka toimi samalla keittokatoksena. Osa matkailijoista oli ranskalaisia, jotka eivät puhuneet juurikaan englantia ja viihtyivät siksi paremmin omassa seurassaan. 

Olosuhteiden alkeellisuuden tunsi, kun lämpimän ulkosuihkun sai aikaiseksi vasta kun pilkkoi polttopuut kirveellä ja lämmitti vesipadan. 

Illan pimetessä ja vatsa täynnä lämmintä ruokaa keskityin kuuntelemaan ranskan kielisten puhetta. En ymmärtänyt puheesta mitään, mutta sen runoileva ja sulosointuinen olemus oli hyvää unilääkettä. 

Vene oli tulossa jo aikaisin aamulla. Pakkasimme kaikki kamppeemme nopean aamupalan jälkeen aamuhämärässä. Päädyimme kuitenkin odottelemaan pari tuntia venettä leirintäalueen satamassa.  

Istuskelin sitten muutaman muun kanssa laiturilla havainnoimassa laineiden liplatusta ja seurasimme kuinka aamuauringon säteet laskeutuivat vähitellen vuoren rinteitä paljastaen sen moninaisia yksityiskohtia. 

Vene lopulta saapui ja se muistutti enemmänkin sukellusvenettä, kun aallot roiskuivat jatkuvasti koko veneen ylitse. Vene teki myös pari ylimääräistä kierrosta läheisen jäävuoren ympäri. Matka oli 50 kilometriä ja maksoin mieluusti tästä hyötyyn yhdistetystä huvista 55 euroa. Rahalle oli erinomainen vastine. 

Saavuimme nyt legendaariseen Villa O’Higginsiin. Se on 1247 km pituisen Carretera Austral-tien eteläinen päätepiste. Kaupunki oli kuitenkin täysin autio ja haahuilin muiden veneellä saapuneiden 14 matkaajan kanssa siellä lähes yksinämme. Löysimme lopulta pari pientä kauppaa ja sain tehtyä ruokaostokset. Reppureissaajat alkoivat liftaamaan kylän laidalla ja kaikki halukkaat saivatkin kyytinsä jo 5 minuutissa. 

Polkaisin pyöräni hiekkaiselle tielle Carretera Australille. Joka puolella oli nyt lumihuippuisia vuoria ja niitä oli sadoittain. Koko tien varrella vuoria olisi luultavasti tuhansia. 

Olin pitkään odottanut tänne pääsyä, mutta pian sää alkoi reistailemaan. Vettä tuli päivä päivältä yhä enemmän.  

Lämpötila oli päivisin useimmiten vain yksilukemisissa asteissa. Ylämäissä tuli silti kuuma kuorivaatteissa hikoillessa.  

Sukat ja käsineet olivat usein litimärkiä. Sormia ja varpaita palelsi siksi herkästi. Sadetakki päästi myös jostain hiljalleen vettä läpi. Epäilen hupun keränneen vettä ajoviimassa, joka kasteli koko ylävartaloa. Ainut keino kuivata vaatteita oli pitää niitä päällä illalla ja yön ylitse, samalla kun kehon lämpö kuivatti märät vaatteet.  

Yhtenä aamuna ajoin kaatosateessa lähimpään kaupunkiin Cochraneen etsimään sisämajoitusta. Kuivattelin siellä varusteita yön yli, sillä jopa passini oli päässyt kastumaan muutaman sadepäivän aikana. 

Majoitukseen saapui illalla minun lisäksi yksi toinenkin pyöräilijä, Jesse. En ihan ymmärtänyt mihin hän oli matkalla, mutta tapasimme sitten seuraavana aamuna kaupungin liikennevaloissa. Olimme siis matkalla samaan suuntaan. Tulimme keskenämme hyvin juttuun ja mitään sanomatta aloimme pyöräilemään yhdessä. Jesse on Amerikkalainen, mutta pitkään Saksassa asuessaan eurooppalaistunut ja tottunut metrijärjestelmään. Hänelläkin oli parempi puolisko kotonaan odottelemassa maailman matkoilta palaamista.  

Sää oli nyt vaihtunut kerrassaan mainioon ja hienoja maisemia oli kiva ihmetellä yhdessä toisen kanssa. Ison joen vesi helmeili niin kauniisti turkoosin syvää väriä, että sitä oli vaikea käsittää. 

Toisena päivänä tiiviin ajotahdin jälkeen saavuimme aikaisin päivällä Río Tranquiloon. Kirjauduimme edulliselle, mutta hyvälle leirintäalueelle pariksi yöksi. Kävimme järvellä katsomassa veneellä paikallisia marmoriluolia. Venekyyti oli aallokossa niin lennokas, että se pelkästään tarjosi hienon elämyksen. 

Illat maistelimme paikallisia viinejä leirintäalueella. Minusta Chileläiset viinit ovatkin maailman parhaita. 

Sääennuste näytti hyvin huonolta, joten kertasimme suunnitelmia tulevasta. Jesse päätti ottaa aamuvarhaisen bussin pois tältä Carretera Australilta ja jatkaa Argentiinassa, jossa on paljon kuivempaa. Vuoret nimittäin jakavat sateet niin, että täällä on hyvin viidakkomaisen kosteaa ja AArgentiinassa on sen sijaan kuivaa aavikkoa. 

Minullakin oli suuntana aikanaan Argentiina, mutta halusin pyöräillä vielä täällä Chilessä sääolosuhteiden salliessa. Hitaan aamun jälkeen polkaisin kylän laidalle liftaamaan joksikin aikaa, jos vaikka onnistuisi. Siellä olikin jo peukku ojossa yksi paikallinen pyöräilijä, jonka olin tavannut viime päivinä pariinkin kertaan ja hän oli ollut myös samalla leirintäalueella. 

Hyvin pian kaksi lava-autoa pysähtyi ja pian olimmekin jo nostamassa pyöriä kyytiin. Sen jälkeen selvisi, että autoissa on perhettä aika paljon kyydissä ja lavalla mahtuisi paremmin matkustaa. Se tuntui oudolta ehdotukselta, mutta oli oikeastaan aika hauskaa, vaikka kohtalaisen epämukavaa huonolla kelillä. Keksin vasta jonkin ajan kulutta kysyä kaverilta: mihin muuten olemme menossa? 

2,5 tunnin töyssyisen ajomatkan jälkeen meidät jätettiin Villa Cerro Castilloon. Aurinko alkoi paistamaan sopivasti juuri ennen saapumista ja lähdin polkemaan yksin eteenpäin. Tie oli nyt asfalttia ja se nousi serpentiinitietä vuorisolan yli.  

En aivan ehtinyt seuraavan kylän ilmaiselle leirintäalueelle illaksi, joten pimeän tullessa työnsin pyöräni paremman puutteessa tien sivuun ja pystytin teltan maantien ojaan. Sen sivummalle en päässyt, koska sen reunat oli aidattu korkealla piikkilangalla. 

Aamu oli sateinen, mutta asfaltilla pääsi varsin joutuisasti seuraavaan kaupunkiin Coyhaiqueen. Ajoin ensimmäiseksi pizzeriaan kuivattelemaan litimärkiä sukkiani. Tuorepuristettu ananasmehu oli herkullista ja enkä edes muista milloin olin viimeksi syönyt ravintolassa. 

Sää alkoi paranemaan ja ajoin kaupungin laitamille jokiuomaan etsimään telttapaikkaa. Löysin ruskean joen rantapusikoista suojaisan paikan ja ketään ei vaikuttanut olevan mailla halmeilla. En kuitenkaan ehtinyt edes pystyttää telttaa, kun joku mies lähestyi lähes läpipääsemätöntä rantapusikoissa kulkevaa polkua pitkin. Nopeasti ohi kulkiessaan hän kätteli minua kaksin käsin oikein iloisesti ja ymmärsin pääosin elekielestä, että tämä on oikein hyvä telttapaikka. Sen jälkeen ei näkynyt ketään muita ja sain olla yön kaikessa rauhassa. 

Ajelin seuraavat 1,5 päivää pääosin hyvässä kelissä. Sitten ennuste tulevasta näytti todella huonolta. Helpolla asfalttitiellä maastopyörällä ajelu alkoi myös kyllästyttää, joten päätin suosiolla liftata niin kauas kuin pääsisin. Vesisade yhdistettynä maisemat peittävää sumuun ja hyiseen lämpötilaan vähensi pyöräilyn merkitystä huomattavasti. 

Autoja tuli hyvin harvakseltaan vastaan. Vajaan tunnin päästä lava-auto kuitenkin pysähtyi. Kysyin, että minne matka ja kuulin maagisesti Futaleufu. Se oli syrjäinen rajakaupunki, johon olin arvellut pääseväni ehkä kolmella eri kyydillä. Sitten vain pyörä lavalle ja lämpimään autoon 300 km matkalle. 

Pyörän kanssa täällä on nähtävästi aika helppo liftata. Suurin osa paikallisista omistaa lava-auton ja minun tapauksissani lähes ensimmäinen auto pysähtyi, joka on pystynyt ottamaan kyytiin. 

Kuski kertoi olevansa moottoripyöräilijä ja se selittikin autolla hurvittelun vauhtia. Annoin hänelle kiitokseksi omalla logolla varustetun tarrani ja hän sanoi, että liimaa sen moottoripyöräänsä. 

Maisemat olivat ihan riittäviä autosta katsellessa etenkin vesisateessa ja oli kiva päästä eteenpäin. Pilviverhot aukesivat vähän ennen perille saapumista ja nyt oli mukava jatkaa pyörällä Argentiinaan kohti uusia seikkailuja. 

Täälläpäin on hauska tapa tehdä kaupunkien nimikylteistä niin isoja, että ne mahtuvat juuri ja juuri valokuvaan.